Kuten toisessa kirjoituksessa on sanottu, oli rovasti Lönnrot "kerettiläissuunnan" tunnustaja. Ja kun hän oli hyvä puhuja saarnastuolista, ei hänen aikanaan yksikään saanut kutsumusta nousta uskonasioista julkisesti tunnustamaan, vaikkakin herännäisyys teki salaista työtään, toisinaan ikäänkuin piiloutuen pinnan alle.
Kaikkina aikoina sanotaan olleen henkilöitä, joissa on tapahtunut todellinen mielenmuutos. Toiset näistä ovat pysyneet kiinni alkamassaan uskonelämässä, toiset taas väsyneet.
Kalle Rautiainen, sanottiin Pöllö-Kalleksi, Kuhmoniemen Vieksiltä, kävi usein Lönnrotin puheilla. Kalle puhui uskonasioista yötaloissaan kun sai ruokaa. Pappilan pirtissäkin puhui joskus kirkkovieraille. Kallen puhe näin suuressa joukossa herätti useinkin vain naurua. Kalle Rautiaista siis pidettiin itselaisenaan, kuten liikanimityskin jo osoitti. Erinomaista kiihkoa uskonasioissa hänellä oli, koskapa oli kerran kerjäten kulkenut Helsinkiin pyytämään senaatilta saarnalupaa. Tietysti Kalle saarnasi yötaloissaan jo mennessäänkin. Eivätpä häntä edes kruununpalvelijat pitäneet vaarallisena.
Kun Kalle Rautiainen sitten Helsinki-matkaltaan palasi, kysäisi rovasti Lönnrot häneltä, miltä Helsingin kaupunki noin päältäpäin Kallesta näytti. Tähän vastasi Kalle Rautiainen: "No, kyllähän tuo oli jonkunlainen, vain kalasaunahan se toki vielä on siihen uuteen Jerusalemiin verraten." Tästä näkyy, miten pienen arvon Kalle Rautiainen antoi maalliselle loistolle ja että tämän ohella pani suuren arvon tulevan, mutta vielä näkymättömän elämän loistavuudelle.
Että vaatetuksen mahtiin kovasti uskottiin, näkyy siitäkin, että Jokikylässä oli vanhain ja nuorten välillä ollut monta riitaa. Pojat eivät enää olisi tyytyneet samallaiseen körttiröijyyn kuin isällä oli, ja isä olisi välttämättä tahtonut teettää pojalleen samaa mallia kuin itselläänkin oli. Seipelässä kerrotaan olleen tällaista riitaa. — Leinolan ukkeli taas ei ollut sietänyt, että pojallaan olisi natisevat anturakengät. Poika tällaiset oli ostanut, mutta niitä täytyi pitää isältä piilossa. Lopulta lienee isä natukengät polttanut.
JÄTKÄIN KOULU.
Rovasti Lönnrot ei rippikoululapsiltaan olisi vaatinut kovinkaan suurta lukutaitoa, kunhan nyt olisi jotakuinkin saanut sanan kirjasta. Luetun ymmärtämiselle pani rovasti suuremman painon. Mutta kun rippikouluun tuli joskus kahdenkymmenen vuoden vanhoja miehen jätkylöitä, jotka eivät liioin kaikkia kirjaimia tunteneet, järjesti rovasti ne yhteen laveriin ja lähetti lukkari Kajanderin kouluutettaviksi. Lukkarin pirtti oli nyt näiden jätkien koulusali.
Kerrotaan eräänkin kerran olleen samalla kertaa m.m. Ville Moilanen, "Monnin Vilikko", Aska Härkönen ja Helkiö Härkönen, kaikki partasuu miehiä. Siellä kerran koulutunnilla esittää lukkari Ville Moilaselle, että mahtaisitkohan sinä tuntea iitä, jos se keppikädessä tulisi tiellä vastaan. Ville vastaa: "Satunnan se oisi vielä sinullakin." Lukkari jatkaa: "Viululla sinä kyllä osaat pelata. Minä olen joskus kuullut miten somasti sinä pelata kitkuttelet." Tähän myöntää Ville: "Tarkoitukseni onkin kuta somemmasti kiikutella." Ville näet oli viulunsoittaja.
Kullakin oppilaalla tuli olla oma evankeliumivirsikirja mukana, josta koetettiin sisälukua aivan töikseen asti. Yhteen ääneen jorrittaminen olisi ollut pääasia, kun olisi edes päästy niin pitkälle, että kirjaimista sana olisi ominneuvoin sommistunut.
Sitten kerran sattuu niin, että Helkiön kirjassa yksi sana on toisin kuin lukkarin kirjassa. Lukkari ojentaa, vaan Helkiö ei anna perään. "Minun kirjassani on näin." Lukkari ottaa Helkiön kirjan ja katsoo. Sehän oli niinkuin Helkiö väitti. Lukkari kuitenkin arveli: "Penkin alle tuommoinen kirja joutaisi viskata." Helkiö vastustaa: "Ei tämä kirja ole niin halpa; tämä on paljon vanhempi lukkaria."