Kuinka tämä kaikki on mahdollista! olisi vanhus mielellään tahtonut sanoa, mutta ikävän ja huolen runtelemana oli hänen tajunsa jo niin lahonnut, ettei huomattavaa sanaa tullut sinne eikä tänne päin.
Markkinaturkki.
— Oliko montakin muokattavaa lammasnahkaa siellä Hetteen perällä, josta
Jussi nyt tuletkin?
— Ei sen useampaa kuin sille pojan viikarille turkiksi; niistä kuuluttiin aikovan markkinaturkki jouduttaa. No jo siitä talosta hentoo vesittelemättä toiseen paikkaan lähteä. Minullaisella miehellä siinä näkyi oikein tosi ikävä tulevan ja tuntuu ikäänkuin älyn päälle kävisi, kun ne siinä pitävät niin sanomattoman suurta rätinätä.
— Mitä kaikkea ne siinä sitten hommasivat?
— Mitä ne hommasivat. Se alituinen hammaslelu keskenään. Hävyttömät! Yhtenä iltana se sitten kumma oli tulla. Koiranpentu oli ne lammasnahat saanut kynsiinsä hämärätuntia nukuttaessa ja oli repinyt ne pahanpilalle. Itse ukko julmistui silloin kovasti koiranpennulle ja olisi tainnut antaa heti kukakäski, vaan poika äitinsä kanssa joutui väliin, eikä paljoa puuttunut silloin ettei ukolta niskoja muserrettu luontokappaleen puolesta, niinkuin itse sanoivat. No se poika se vasta koko luikku on. Sen kanssahan minun piti nahkojakin vetää ja siinä se kun laulaa läikätti aivan lakkaamatta; se minun vanhaa mieltäni varsin tympäsi. Lauloi vielä mitä rumimpia roistojen rällätyksiä, joita älyn ihminen ei toki hentoisi huuliltaan päästää. Mutta oli sitä minullakin mieltä. Minä aivan varsin tahallani jätin nahkoista reunat koviksi ja keskustan vetelin kuta pehmeämmäksi, joista tuli sitten kuin suureen päähän taivutettu hattu.
— Mistäs päin se nyt raatari kulkee?
— Minähän kävin Hetteenperän pojalle markkinaturkkia ompelemassa. Ei kyllä missään nimessä olisi sinne nyt joutanut, kun siellä vaarallakin olisi pitänyt käydä sulhasvaatteet tekasemassa, vaan se poika pani semmoisen kivaltin että siinä ei auttanut ilo, ei armo.
— Taisivat turkkinahat, niinkuin muutkin kapistukset olla oikein ehta hyviä.
— Ei olleet hyviä, vaan semmoisen miehen turkiksi ne kyllä välttivät. No siinä se on moinen miehen alku. Se alituisesti laulaa läilättää, vaikka ei osaa nuottiakaan ja muutoinkin puhuu hyvin typerästi. Oi-niin sanomattoman ikävä ollakseni että kiitin kun pääsin siitä talosta erilleni. Yhtenä iltana sain vielä oven takaa salaa kuunella kun keskenään puhuivat, että muka minä söisin liian paljon voita ja maitoa, enkä osaisi ommella niin hyvästi kun se ja se. Häjyyksissäni heitin sitten pojan turkin hartioihin oikein lomahtamalla liikaa nahkaa, että huomaisivat markkinoillakin kaikkein suurimmastakin joukosta, missä Hetteenperän poika hömmöttää.