— Ääh, mylläri itse, sanoi isäntä. Oletkos sinä ajatellut, jos pussi vuotaa nyt niinkuin teki viime syksynäkin.
— En ole ajatellut, eikähän noista suurta vahinkoa tule, jos jokunen jyvä pirahtaakin, sanoi poika.
Isäntä katsoi tuuttiin ja kun näki siellä vielä parisen kappaa jyviä olevan, sulki myllyn ja meni portaita alas myllyn alle katsomaan, onko myllyn pussi hatara. Poika tuli siihen huomioon, että kun isäntä on mennyt myllyn alle, on mylly pantava pyörimään, jotta isäntä siten paremmin saisi huomion myllyn tilasta. Ei muuta kuin poika painoi sulun auki ja mylly rupesi pyörimään. Mutta ai ja voi, mikä tuli! Poika itsekin jo huomasi tekonsa pahaksi, kun isäntä keikkelehtää kosken aalloissa, milloin käsi tahi jalka, milloin pää vedestä näkyy. Alempana loppuu koski, jossa molemmilla rannoilla kiertää vesi ylöspäin, kulettaen suvannossa leijailevaa vesivaahtoa. Takapuolisella rannalla on pajupehko, siitä saapi isäntä molemmilla käsillään kiini ja vetäytyy törmälle.
Nyt ei ruotipoika tohtinut enää isännän näkyviin tulla ollenkaan, sillä hän arvosi jo edeltäpäinkin mikä rangaistus isännän kädestä olisi seurauksena.
Kun poika ei tullut kotiin eikä lähitienoilta muuallakaan nähty, tultiin kaikkialta siihen vakaumukseen että poika oli menettänyt itsensä.
Uutinen pojan katoamisesta unehtui viimein kaikilta; ei ollut sellaista, joka etsimiseen olisi ryhtynyt. Pojalta oli äiti kuollut ja isää ei ollut olemassakaan.
* * * * *
Jatkaessamme kertomusta siirrymme vuotta kolmisenkymmentä eteenpäin. Martinmäen vanha isäntä vielä elää, mutta emäntä jo aikoja sitten on kätketty maan poveen. Entisessä talossaan Martinmäessä asuu vielä vanhus, ei isäntänä, mutta pientä eläkettä nauttivana. Eräiden sekavain asiain pelottamana rupesi vanhus pojalleen Vilkolle eläkkeelle, mutta pojan taloudenhoito meni kaikki nurinpuolisesti, joten monta vuotta ei poika saanut taloa hallita, ennen kuin se joutui vieraisiin käsiin.
Vieras kun tuli taloa hoitamaan, ei antanutkaan elatusvanhuksen syödä pöydältä työväen kanssa kuten oma poika teki, vaan pakotti tyytymään siihen osaan, joka pojan kanssa oli kirjallisesti määrätty. Nyt alkoivat vanhukselle nuo elätin surulliset päivät; ei ystävällistä sanaa, ei ruokaa riittämään asti ja sekin vähä huonoa. Ikävän, puutteen, vilun ja nälän kuihduttamana koivuiseen keppiinsä varautuneena, syviin mietteihin vaipuneena istuu vanhus pirtin loukossa eräänä huhtikuun päivänä, vieläpä puhkeaa huokauksiin: »Tyhmästi minä sittenkin tein, kun pojalleni möin talon eläkettä vastaan ja pettämättömän toivoni, tyttäreni, annoin lähteä Amerikkaan. Tänä päivänä on talo taas myöty kruununvoudin luona, eikä tiedä minkälainen kiduttaja tähän tulee. Voi jos päiväni olisivat päättyneet!»
Samassa ilmestyi vanhuksen eteen puhtaisiin vaatteihin puettu mies ja nainen, jotka tervehdykseksi vanhukselle ojentivat kätensä. Vanhus epäilevänä nostaa lattiaan luodut silmänsä ylös ja kysyy: »Ketä te olette?» Nainen puristaen lujasti vanhuksen kättä, sanoo: »Eikö isä enää tunne minua. Minä olen tyttärenne Hanna ja tämä on minun mieheni; olemme nyt tulleet Amerikasta teitä hoitamaan vanhalla ijällänne.» Vanhuksen silmät nyt kirkastuvat ja hymyilevänä katsoo hän heihin molempiin, mutta miehen silmiin katsoessaan hymähtää: »Amerikkalainen». Mies toistamiseen tarttuu vanhuksen käteen ja sanoo: »Varmaan ette enää minun tunne, sillä minä olin vielä nuori silloin kun myllyn sulusta laskin vettä päällenne ja olitte vähällä hukkua. Minun täytyi silloin paeta ja nöyrimmästi pyydän nyt sitä teiltä anteeksi. Minä pelkäsin teidän kiuhtuvan vihaanne, että te kostaessanne minulle löisitte luuni murskaksi, sentähden juuri pakenin. Mutta Jumala, joka kaikki asiat kääntää parhain päin, on nytkin toimittanut niin, että pahin hylkyläisenne vanhalla ijällänne on tullut teitä lohduttamaan, elättämään ja hoitamaan. Minä olen nyt rakkaimman tyttärenne mies ja vävypoikannne ja olemme tänä päivänä ostaneet tämän talon; voitte siis nyt olla vakuutettu toimeentulostanne ikänne viimeisinä päivinä.»