Vuodesta 1902 siihen saakka, kunnes perustin Ford-yhtiön, koetin perusteellisesti tutkia näitä asioita. Pienessä pajassani rakentelin nelisilinteristä moottoria ja ulkona elämässä koetin saada selkoa, oliko liike-elämä todellakin itsekästä rahansaalistusta, jollaiselta ensimmäinen lyhyt kokemukseni oli pannut sen minusta näyttämään. Kun perustin nykyisen yhtiöni, olin rakentanut kaikkiaan viisikolmatta autoa, joista 19 tai 20 olivat rakennetut Detroit Automobile Companyn lukuun. Automobiili oli nyt siirtynyt alkuasteelta, jolloin tyydyttiin vain siihen että se kulki, sille asteelle, jolla sen täytyi näyttää kuinka nopeasti se saattoi kulkea. Alexander Winton, clevelandilaisen Winton-vaunuyhtiön perustaja, oli maan silloinen nopeusmestari ja valmis kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Minä rakensin kaksisilinterisen moottorin, joka oli ennen käyttämääni tukevampaa tyyppiä, sovitin sen pelkkään alustaan, totesin, että se oli nopeakulkuinen ja järjestin kilpa-ajon Wintonin kanssa. Minä jäin voittajaksi. Se oli ensimmäinen kilpa-ajoni ja tuotti minulle sitä ainoata reklaamia, jota ihmiset viitsivät lukea.
Yleisö ei kysynyt automobiilia, ellei se saavuttanut vauhtiennätystä. Kunnianhimo rakentaa maailman nopeakulkuisin auto sai minut suunnittelemaan nelisilinteristä moottoria. Mutta siitä tuonnempana.
Liike-elämässä hämmästytti minua eniten se, että niin suurta huomiota kiinnitettiin raha-ansioon ja niin pientä yleiseen hyötyyn. Tämä oli minusta nurinpäinen luonnonjärjestys, sillä rahat tulee saada vasta työn tuloksena eikä päinvastoin. Sitten loukkasi minua yleinen välinpitämättömyys valmistusmenettelyn parantamisesta niin kauan kuin vanha tuotti rahaa. Toisin sanoen: esinettä ei valmistettu silmälläpitäen sen hyötyä yleisölle, vaan ajateltiin yksinomaan, mitä sillä voitaisiin ansaita. Vähät siitä, oliko ostaja tyytyväinen; pääasia oli, että saatiin myytyä. Tyytymätöntä ostajaa ei pidetty ihmisenä, jonka luottamusta on väärinkäytetty, vaan joko hän oli sietämätön ja rasittava tai toivottiin ansaittavan enemmän rahaa korjaamalla työtä, jonka alun alkaen olisi pitänyt olla kunnollisesti tehty. Esimerkiksi automobiilien suhteen: autosta ei enää paljoakaan piitattu, sitten kun se oli saatu myydyksi. Ei otettu selkoa bensiininkulutuksesta tai auton hyödystä yleensä, ja jos se meni rikki, joten erinäisiä koneosia oli korvattava uusilla, oli se omistajan onnettomuus. Pidettiin sangen hyvänä liiketoimena koneosien myyntiä mahdollisimman kalliista hinnasta, ajatellen, että kun joku henkilö kerran oli ostanut auton, oli hänen yksinkertaisesti pakko saada se koneosa ja siis maksaa siitä mitä vaadittiin.
Minun mielestäni eivät automobiililiikkeet tällöin toimineet kunniallisella pohjalla, puhumattakaan — valmistuskannalta katsoen — tieteellisestä pohjasta, mutta ne eivät olleet huonompia kuin liiketoimet yleensä. Täytyy muistaa, että elettiin aikaa, jolloin monet liikeyritykset kukoistivat ja saivat helposti pääomaa. Rahamiehet, jotka tähän saakka olivat keinotelleet vain rautateillä, harrastivat nyt teollisuutta. Minun ajatukseni oli ja on edelleen, että jos mies hoitaa työnsä säällisesti, järjestyy ansio itsestään; liike on perustettava pienessä mittakaavassa ja laajennettava sitä mukaa kuin tulot lisääntyvät. Ellei ansiota tule, on se vihjaus kauppiaalle, että hän hukkaa aikaansa turhaan eikä sovellu juuri tuolle liikealalle. En ole koskaan huomannut olevan syytä muuttaa näitä mielipiteitä, mutta piankin havaitsin, että tätä yksinkertaista aatetta valmistaa kelpo tuotteita ja saada niistä vastaava maksu pidettiin liian hitaana nykyisessä liike-elämässä. Siihen aikaan pyrittiin perustamaan liikettä mahdollisimman suurella pääomalla ja myymään kaikki osakkeet. Vasta ne rahat, joita mahdollisesti oli ylijäämänä, käytettiin vastahakoisesti liikkeen perustamiseen. Senvuoksi sanottiin, että on oikeutettua antaa osakkeista maksettujen rahojen koron rasittaa liikekustannustiliä. Hyvä liiketoimi ei ollut samaa kuin hyvän työn suorittaminen ja kohtuullisten voittojen saanti. Hyvä liiketoimi oli sellainen, joka antoi mahdollisuuksia osakekeinotteluun ja suuriin kurssivoittoihin. Vain osakkeilla oli jotakin merkitystä, ei työllä. Minä en saattanut käsittää, miten uusi tai vanha yritys voisi lisätä korkeiksi keinoteltujen osakearvojen korot tuotantokustannuksiin ja kuitenkin myydä tuotteitaan kohtuullisiin hintoihin. En ole milloinkaan ymmärtänyt sitä.
En ole milloinkaan saattanut ymmärtää, millä järkisyillä alkuperäinen rahansijoitus voidaan panna yrityksen velkatilin rasitukseksi. Ne liikemiehet, jotka kutsuvat itseään rahamiehiksi, sanovat, että rahat ovat viiden, kuuden tai jonkun muun prosentin "arvoisia", ja että jos joku henkilö on pannut johonkin yritykseen satatuhatta dollaria, niin on hänen saatava korko rahoistaan yhtä hyvin kuin jos hän olisi pannut ne säästöpankkiin tai sijoittanut ne jotakin muuta vakuutta vastaan. Tämä ajatus on syynä monen afäärin epäonnistumiseen. Rahalla ei ole määrättyä arvoa sinänsä. Ainoa hyöty rahoista on, että niillä voi ostaa työaseita tai näillä työaseilla valmistettuja tuotteita. Siispä ovat rahat sen avun arvoisia, jota niistä voi olla tuotteiden valmistamiselle. Jos joku odottaa, että hänen rahojensa on tuotettava hänelle viisi tai kuusi prosenttia, on hänen sijoitettava ne sellaiseen paikkaan, mistä sen koron saa, mutta jos sijoittaa rahoja liikkeeseen, ei voi tehdä mitään vaatimuksia. Rahat lakkaavat olemasta rahoja ja muuttuvat tuotantovälineiksi. Ne ovat siis sen arvoisia, mitä ne tuottavat — eikä mitään määräsummaa, joka ei ole missään suhteessa siihen liikeyritykseen, johon rahat ovat sijoitetut. Korko tulee kysymykseen vasta, kun tuotteita on valmistettu, mutta ei sitä ennen.
Liikemiehet luulivat, että kaikki riippui pääoman saannista, ja ellei yritys onnistu ensimmäisellä kerralla, niin on järjestettävä uusi osakemerkintä. Tämä uusi "rahoittaminen" merkitsee yksinkertaisesti sitä, että hyviä rahoja työnnetään menemään samaa tietä kuin huonoon ostoon menneet rahat. Jos lisää rahoja tarvitaan, viittaa se useimmissa tapauksissa huonoon järjestelyyn, ja tuomion päivää ainoastaan lykätään. Tämä hätäkeino on keinottelevien rahamiesten keksimä. Heillä ei ole mitään hyötyä rahoistaan, elleivät saa niitä sidotuksi yritykseen, jossa tehdään todellista työtä, mutta toisaalta he eivät voi saada rahojaan sijoitetuksi, ellei tätä yritystä hoideta huonosti. Sillä tavoin he pettävät itseänsä. Rahoista ei ole mitään hyötyä; ne vain hävitetään.
Minä olin ehdottomasti päättänyt olla koskaan menemättä mihinkään yhtiöön, missä raha kävi ennen työtä ja missä pankit ja rahamiehet olivat osakkaina. Ellei ollut mahdollista perustaa liikettä, jota voitaisiin hoitaa ajattelemalla suuren yleisön etua, niin luovuin siitä ennemmin. Sillä oma lyhytaikainen kokemukseni yhdessä tekemieni huomioitten kanssa sanoi minulle, että keinotteluun ja onnenkauppaan perustuvat liikkeet eivät olleet vankkaperusteisia ja että ne eivät laisinkaan soveltuneet miehelle, joka todella tahtoi aikaansaada jotakin. Eivätkä ne minusta myöskään olleet sellaisia, joiden voi uskoa tuottavan rahallista hyötyä. Ainoa tukeva perusta jollekin liikkeelle on sen yleishyödyllisyys.
Tehtailija ei ole ostajastaan irti niin pian kuin kauppa on tehty. Automobiileihin nähden on esim. myynti vain jonkinlainen esittely, ja jos auto on huono, olisi parempi että tätä esittelyä ei laisinkaan olisi tapahtunut, sillä tällöin tehtailija saa osakseen kaikista reklaameista turmiollisimman — tyytymättömän ostajan. Ennen aikaan pidettiin myyntiä lopullisena eikä sen koommin välitetty ostajasta. Mutta se on lyhytnäköisen liikemiehen näkökanta. Jos kauppias ottaa maksun vain siitä, minkä hän on myynyt, niin hänen ei voi odottaa välittävän paljoakaan ostajasta, jolle ei enää saada jotain uutta myydyksi. Tähän katsantokantaan me myöhemmin perustimme parhaimman myyntitodistelumme Ford-autoja myydessämme. Niiden huokeahintaisuus ja kelpo laatu olisivat epäilemättä varanneet meille hyvän menekin. Mutta menimme vielä pitemmälle. Henkilö, joka osti meiltä auton, oli minun mielestäni edelleenkin oikeutettu nauttimaan hyötyä tästä autosta, ja jos se meni rikki, oli meidän velvollisuutemme katsoa, että se mahdollisimman pian saatiin jälleen käyttökuntoon. Ford-autojen menestys riippui suureksi osaksi siitä, että me jo varhain pidimme reserviosia ja korjaajia saatavissa. Useimmilla senaikaisilla kalliiden autojen tehtailla ei ollut korjauspajoja. Jos auto meni vialle, oli omistaja riippuvainen jostakin paikkakunnan korjaajasta. Jos tämä korjaaja oli ymmärtävä mies ja hänellä oli lajiteltu varasto koneosia, saattoi pitää itseään onnellisena. Mutta jos hän oli neuvoton nahjus, jolla oli automobiileista puutteelliset tiedot, saattoi kestää viikkoja ennenkuin vähäinenkin vamma saatiin korjatuksi, ja korjauskustannukset nousivat suureen summaan kun auto vihdoin taas saatiin. Korjaajat olivat siihen aikaan automobiiliteollisuuden suurimpana vaarana. Vieläpä niin myöhään kuin 1910 ja 1911 pidettiin autonomistajaa huikean rikkaana miehenä, jota sopi vähin nylkeä. Me emme sallineet typeräin nahjusten tukkia levikkiämme.
Mutta nyt olen mennyt muutamia vuosia kertomukseni edelle. Tahdon korostaa, että rahanäkökanta tärvelee liikeyritysten yleishyödyllisyyden, sillä se tähtää ainoastaan rahan välittömään ansaitsemiseen. Jos ennen kaikkea pyritään saavuttamaan määrätty rahavoitto, niin uhrataan liikkeen tulevaisuus hetken voiton vuoksi, elleivät — jonkun onnellisen sattuman johdosta — olot ole erikoisen suotuisia ja yrityksen johtaja saa tilaisuutta tehdä yleishyödyllistä palvelusta.
Olen myöskin pannut merkille, että monet liikemiehet olivat sen tunteen vallassa, että heidän kohtalonsa oli kova — he työskentelivät aina sitä hetkeä silmälläpitäen, jolloin he voisivat vetäytyä syrjään ja elää koroillaan. Elämä oli heille taistelua, josta he tahtoivat päästä rauhaan niin pian kuin mahdollista. Tätä en myöskään voinut ymmärtää, sillä minä en pidä elämää taisteluna muuta kuin omaa taipumustamme vastaan hellittää "päästäksemme rauhaan". Jos menestys on kangistumista, niin eihän tarvitse muuta kuin viljellä omaa velttouttaan. Mutta jos menestys merkitsee kasvamista, niin täytyy herätä uutena miehenä joka aamu ja pysyä valveilla koko päivä. Olen nähnyt suurten yritysten muuttuvan vain nimensä varjoksi senvuoksi, että niitä luultiin voitavan johtaa niinkuin ennenkin oli johdettu, ja vaikka johto aikanaan oli saattanut olla erinomainen, niin oli sen erinomaisuuden ilmettävä mukautumiskyvyssä nykyajan vaatimuksiin eikä entisyyden orjamaisessa jäljittelyssä. Elämä ei minun nähdäkseni ole paikallaanseisomista, vaan alituista kulkua. Sekään, joka luulee päässeensä lepoon, ei ole levossa, vaan lipuu luultavasti hiljoilleen taaksepäin. Elämä on liikuntaa ja muuttumista. Vaikka asumme ikämme samassa talossa, ei se ikinä ole sama ihminen, joka siinä asuu.