Olen huomannut sen harhakäsityksen, että elämä on sellaista taistelua, jonka voi menettää yhdellä erehdyksellä, synnyttävän ankaran säännöllisyyden harrastusta. Ihmiset uppoutuvat helposti melkein itsetiedottomiin tottumuksiin. Kengänkorjaaja ei hevin käytä uutta menetelmää kenkiä puolipohjatessaan, käsityöläinen ei halua kokeilla uutta ammatissaan. Tottumus synnyttää eräänlaista hervottomuutta, ja vähinkin häiriö siinä myrryttää mieltä. Muistettanee, että kun tehtaiden työtapoja tutkittiin, jotta työmiehille voitaisiin neuvoa, miten he voisivat suorittaa työn harvemmilla tarpeettomilla liikkeillä ja vähemmän väsyttävästi, tuli vastustus enimmäkseen työmiesten itsensä taholta. He epäilivät tosin koko puuhaa juoneksi, miten heiltä voitaisiin puristaa vielä enemmän työtä, mutta enimmän heitä huolestutti se, että piti luopua vanhoista, juurtuneista tottumuksista. Liikemiehet luhistuvat yrityksineen senvuoksi, että ovat niin piintyneet vanhoihin menetelmiinsä, etteivät kykene niitä muuttamaan. Kaikkialla tapaa miehiä, jotka eivät huomaa, että uusi päivä on koittanut, vaan pitävät kiinni menneiden aikojen käsityksistä. Voi melkein pitää sääntönä, että kun ihminen rupeaa luulemaan löytäneensä vihdoinkin oikean menettelytavan, hänen olisi ruvettava läpikotaisesti tutkimaan itseään nähdäkseen, eikö hänen aivoissaan ole jokin osa lamautunut. On aina vaarallista, jos ihminen luulee olevansa valmis. Se merkitsee, että kehityksen pyörä tulee heittämään hänet syrjään.

Niinikään pelätään kovasti joutumista hullun maineeseen, ja kiinnitetään yleensä suurta huomiota siihen, mitä ihmiset sanovat. Voihan olla, että useimmat tarvitsevat sellaista kurittajaa yläpuolellaan kuin yleinen mielipide on, sillä se voi pitää ihmistä aisoissa, ja ellei hän moraalisesti paranekaan, niin tulee hän kuitenkin siedettävämmäksi yhteiskuntajäsenenä. Mutta ei ole hullumpaa olla hullu vanhurskauden vuoksi. Tavallisesti näet sellaiset hullut elävät kyllin kauan todistaakseen, että he eivät olleet hulluja, tai myöskin jättää heidän työnsä siitä riittävän todistuksen. Rahan vaikutus — voittojen pusertaminen rahojen "sijoittamisesta" — ja sen seuraukset laiminlyödyn ja huolimattoman työn muodossa ilmenivät minulle monella tavalla. Se näytti olevan syynä useimpiin vaikeuksiin. Se oli syynä palkkojen huonouteen, sillä ellei työ ole hyvin järjestetty, ei voida maksaa korkeita palkkoja. Ellei toisaalta antaudu koko harrastuksellaan työhön, ei sitä voi hyvin johtaa. Useimmat tahtovat olla vapaita voidakseen tehdä työtä, mutta nykyisen järjestelmän vallitessa he eivät ole vapaita. Aluksi en minäkään ollut vapaa, sillä en saanut toteuttaa aatteitani. Kaikki kohdistui rahan ansaitsemiseen; itse työ oli viimeinen, johon kiinnitettiin huomiota. Ei kukaan tuntunut myöskään huomaavan sen ajatuksen järjettömyyttä, että raha oli työtä tärkeämpää, vaikka jokaisen täytyi myöntää, että voitto oli työn tulosta. Tahdottiin löytää oikotie rahansaantiin, mutta hypättiin suorimman oikotien yli, joka kulkee työn kautta.

Ottakaamme esimerkiksi kilpailu; minä havaitsin että sitä käsitettiin vaaraksi ja että taitava liikkeenjohtaja puijasi kilpailijansa hankkimalla itselleen monopolin. Kuviteltiin, että ainoastaan määrätty ihmispiiri oli ostokykyistä ja että tämä ostajapiiri täytyi saada puolelleen ennen muita ostajia. Automobiilialallakin koetettiin myöhemmin muodostaa rengasta n.s. Selden-patentin turvin juuri siinä tarkoituksessa, että olisi saatu laillisesti mahdolliseksi määrätä hintoja ja rajoittaa tuotantoa. Tehtailijoilla oli sama nurinkurinen käsitys kuin niin monella ammattiyhdistyksellä, että voitto lisääntyy jos tehdään vähemmän. Tämä luulo on minun luullakseni jo hyvin vanhentunut. Minä en voinut ymmärtää sitä silloin enkä yhä vieläkään kykene käsittämään, ettei olisi tilaa jokaiselle, joka tekee työnsä kunnollisesti. Se aika, joka käytetään kamppailuun kilpailijoita vastaan, on hukkaanheitettyä. Aina on kylliksi väkeä, joka on valmis ja kykenevä ostamaan, kun sille vain tarjotaan sopivia tavaroita oikeaan hintaan — ja tämä koskee mieskohtaista palvelusta samoin kuin tavaraa.

Mutta näitä miettiessäni en suinkaan ollut toimettomana. Me rakensimme nelisilinteristä moottoria ja paria suurta kilpa-ajoautoa. Minulla oli runsaasti aikaa, sillä minä oli aina liikkeessäni kiinni. Luulenpa, ettei kukaan voi jättää liikettänsä. Sitä pitää ajatella päivällä ja uneksia siitä yöllä. On tosin sangen hyvä suunnitella työnsä konttoritunneilla, aloittaa se aamulla ja lopettaa illalla ja olla sitä sitten ajattelematta ennenkuin vasta seuraavana päivänä. Se käy hyvin laatuun, jos aikoo koko ikänsä kulkea toisten johdossa, olla toisten palveluksessa, mutta se ei käy, jos on jonkun yrityksen johtaja tai päällikkö. Ruumiillisen työn tekijä voi työskennellä vain määrätunnit, muutoin hän on pian kulunut. Jos hän aikoo aina pysyä ruumiillisen työn tekijänä, tulee hänen unohtaa työnsä kun höyrypilli soi, mutta jos hän tahtoo päästä eteenpäin ja tulla joksikin muuksi, niin on höyrypilli hänelle vain merkki ruveta ajattelemaan päivän työtä nähdäkseen, eikö sitä olisi voitu suorittaa paremmin.

Se mies, jolla on suurin ajatus- ja työkyky, voi olla varma menestyksestä. En tiedä tokko se mies, joka aina tekee työtä, ei koskaan hellitä liikettänsä, on ehdottomasti päättänyt päästä ja senvuoksi pääsee eteenpäin, tokko hän lienee onnellisempi kuin se, joka pitää määrätyt konttoritunnit sekä aivojensa että käsiensä työlle. Mutta ei olekaan välttämätöntä ratkaista sitä kysymystä. Kymmenen hevosvoiman kone ei vedä yhtä väkevästi kuin kahdenkymmenen, ja se mies, joka järjestää konttoriaikoja aivoilleen, vähentää hevosvoimaansa. Jos hän tyytyy vain vetämään sitä kuormaa, mikä hänellä jo on, niin se on hänen asiansa — mutta hän ei saa valittaa, että toinen mies, joka ponnistaa voimiansa, kykenee vetämään suurempaa kuormaa. Lepo ja työ eivät anna samoja tuloksia. Jos mies haluaa ja saa lepoa, ei hänellä ole syytä valittaa. Mutta hän ei voi yhdenaikaisesti nauttia levosta ja työnsä tuloksista.

Ne liike-elämän tiedot, jotka saavutin tänä vuonna — ja joka vuosi olen oppinut yhä enemmän, ilman että minun on tarvinnut muutella ensimmäisiä päätelmiäni — voidaan lausua lyhyesti näin:

1. Rahan etu on pantu työn edun edelle; tämä pyrkimys pyrkii kuolettamaan työtä ja hävittämään yleishyödyllisen työn perusteet.

2. Ajatus, että raha on tärkeämpi kuin työ, synnyttää pelkoa epäonnistumisesta, ja tämä pelko on kaikkialla ehkäisijänä tiellä — se panee ihmisen pelkäämään kilpailua, pelkäämään uusien menetelmien koettelemista ja kaikkea, mikä voi aiheuttaa muutoksia hänen elämässään.

3. Tie on avoin ja selvä jokaiselle, joka ajattelee ensi sijassa palvelemista, yleishyödyttämistä — joka tahtoo tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla.

IV luku.