TODELLINEN LIIKETOIMINTA ALKAA.
Pienessä pajassani Park Placen varrella n:ossa 81 oli minulla hyvä tilaisuus valmistaa uusi automalli. Vaikka olisi ollut mahdollistakin perustaa juuri minun mieleiseni yhtiö, jossa työn hyvä suoritus ja ostajien etu olivat johtavina aatteina, oli selvää, etten silloisia valmistusmenetelmiä käyttäen olisi voinut valmistaa hyvää moottorivaunua halpaan hintaan.
Jokainen tietää, että on aina helpompi tehdä joku esine paremmin uudella yrityksellä. En ymmärrä, mikseivät tehtailijat voi tunnustaa tätä todeksi — ellei asia ole niin, että heillä on niin kiire myymään, että heillä ei ole aikaa kunnollisiin valmisteluihin. Tilauksesta-teko tukkuteollisuuden asemesta on luullakseni vanhaa totuttua tapaa, entisen käsityökauden perua. Kysykää sadalta ihmiseltä, kuinka he tahtovat kapineen tehdyksi, ja kahdeksankymmentä vastaa, etteivät sitä tiedä, vaan jättävät sen teidän valtaanne. Viisitoista arvelee täytyvänsä sanoa jotakin, ja jälelle jää viisi, joilla tosiaan on oma ajatuksensa. Nuo yhdeksänkymmentäviisi muodostavat jokaisen tuotteen suuren ostajakunnan, ja ne viisi, jotka kernaasti haluaisivat jotakin erikoista, eivät ehkä kykene maksamaan erikoisteoksen hintaa. Jos heillä on riittävästi varaa, voivat he saada työn tehdyksi, mutta he muodostavat poikkeuksellisen ja pienen ostajapiirin. Noista 95 prosentista haluaa ehkä 10 tai 15 maksaa laatuhintoja. Muista ostavat useat ajatellen yksinomaan hintaa ja laatuun katsomatta. Mutta heidän lukumääränsä vähenee päivä päivältä. Ostajat oppivat yhä paremmin, miten heidän on ostettava. Enemmistö tulee kiinnittämään huomiota laatuun, saadakseen rahastaan mahdollisimman kunnollista. Jos siis voi saada selville, mikä parhaiten hyödyttää noita yhdeksääkymmentäviittä prosenttia, ja valmistaa paraslaatuista tavaraa halvimpaan hintaan, tulee kysyntä olemaan niin suuri, että sitä melkein voi sanoa yleismaailmalliseksi.
Tämä ei ole "standardisointia". Sen sanan käyttäminen johtaa meitä helposti harhaan, sillä se sisältää jossakin määrin muotojen ja menetelmäin kiteytymistä ja päätyy tavallisesti siihen, että tehtailija valitsee ensimmäisen kapineen, mitä hän voi valmistaa helpoimmin ja myydä suurimmalla voitolla. Yleisöä ei ajatella laatua eikä hintaa määrätessä. Standardisoinnissa enimmäkseen ajatellaan suuremman voiton saantimahdollisuutta. Niistä säästöistä, jotka ovat välttämättömiä, jos tehdään vain yhtä esinettä, voi tehtailija odottaa yhä suurempaa voittoa. Hänen menekkinsä suurenee myöskin — hän voi käytettävissään olevilla varoilla tuottaa enemmän — ja ennenkuin hän aavistaakaan, ovat markkinat tulvillaan tavaraa, joka ei mene kaupaksi. Mutta nämä tavarat saataisiin myydyksi, jos tehtailija tyytyisi halvempaan hintaan. Ostokykyä on aina olemassa — mutta se ei aina vastaa hinnanalennukseen. Jos jotakin tavaraa on myyty liian korkeaan hintaan ja hinta sen jälkeen, ostohalun lakkaamisen vuoksi, äkkiä alennetaan, voi seurauksena olla suuri pettymys. Mikä onkin hyvin luonnollista. Yleisö asettuu odottavalle kannalle. Se luulee, että tämä hinnanalennus on vielä puijausta, ja jää odottamaan lopullista alennusta. Juuri näin tapahtui vuonna 1921. Jos sitävastoin säästöt heti siirretään hintoihin ja yleisesti tiedetään tämän kuuluvan tehtailijan liiketapoihin, niin osoittaa yleisö luottamustaan ostamalla. Luotetaan siihen, että hän antaa säällisen vastikkeen. Standardisointi voi siis olla huonoa liiketointa, ellei siinä noudateta hintapolitiikkaa, joka pyrkii alinomaiseen myyntihintojen alentamiseen, ja hinnat täytyy (se on sangen tärkeää) alentaa valmistustalouden paranemisen vuoksi eikä siitä syystä, että yleisö kysyntäänsä vähentämällä osoittaa olevansa tyytymätön hintoihin. Yleisöä on aina pidettävä ihmetyksessä, kuinka sen on mahdollista saada rahallaan niin paljon. Meidän myyntitilastomme todistaa tämän täydellisesti.
Standardisointi, sellaisena kuin minä sen sanan ymmärrän, ei sisällä keskittymistä parhaiten kaupaksikäyvän tavaran valmistamiseen. Se sisältää, että ensin harkitaan yötä ja päivää, mieluimmin vuosikausia, mikä parhaiten hyödyttää yleisöä, ja sitten mietitään, miten se on tehtävä. Lopulliset valmistustavat tulevat sitten itsestään. Jos me siis siirrämme valmistuksen voitonhimon perustalta yleisen hyödyn pohjalle, olemme saaneet todellisen liiketoimen, jossa voitto on niin suuri kuin saatamme toivoa.
Kaikki tämä tuntuu minusta itsestään selvältä. Se on loogillinen perusta jokaiselle liikkeelle, joka haluaa palvella yhteiskunnan 95 prosenttia. Se on loogillinen menetelmä, jonka mukaan yhteiskunta voi palvella itseänsä. En voi käsittää, miksei kaikkia liikkeitä hoideta tältä perustalta. Eihän siihen tarvita muuta kuin että luovutaan tottumuksesta tavoittaa lähintä dollaria ikäänkuin se olisi ainoa dollari maailmassa. Tämä tottumus alkaakin jo olla jossakin määrin häviämässä. Kaikki maan suurimmat erikoisliikkeet noudattavat jo hinnan yhtenäisyyttä. Ainoa askel, joka vielä tarvitaan, on että luovutaan pyytämästä kaikkea, mitä liike voisi tuottaa, ja sen sijaan ryhdytään noudattamaan tervettä järkeä, s.o. sovittamaan hintoja tuotantokustannusten mukaan ja sitä myöten alentamaan niitä. Jos tuotteen rakenne on kyllin perinpohjaisesti tutkittu, niin muutokset saattavat tapahtua hyvin hiljoilleen, sillä niitä on tarkoin harkittava. Mutta muutokset valmistusmenetelmissä tulevat sitävastoin sangen nopeasti ja ihan luonnollisesti. Se on ollut meidän kokemuksemme kaikessa, mihin olemme ryhtyneet. Kuinka luonnollisesti ne ovat syntyneet, selitän tuonnempana. Nyt haluan korostaa, että on mahdotonta aikaansaada tuotetta, jonka valmistamiseen voi keskittyä, ellei ole sitä todella perinpohjin ennakolta tutkinut. Ja se ei olekaan vain yhden iltapäivän työ.
Tällaisia ajatuksia muodostui mielessäni tuona kokeilujen vuonna. Suurin osa näistä kokeiluista oli kohdistettu kilpa-ajoauton rakentamiseen. Siihen aikaan oli se ajatus yleinen, että ensiluokkaisen auton tuli olla kilpa-ajokone. Minä en koskaan ole paljoa uskonut kilpailuihin, mutta tehtailijoilla oli se polkupyöräaatteiden mukainen käsitys, että kilpa-ajossa saatu voitto valaisisi yleisöä jonkin auton ansioista — vaikka minusta tuskin mikään koe voi olla niin vähän valaiseva kuin tuo.
Mutta kun muut tekivät niin, niin täytyi minunkin.
Vuonna 1903 rakensin, yhdessä Tom Cooperin kanssa, kaksi nopeusautoa. Ne olivat aivan samanlaiset, mutta toiselle annoimme nimeksi "999" ja toiselle "Nuoli". Jos kerran automobiili tulisi tunnetuksi nopeutensa nojalla, niin tekisin minä koneen, joka voisi tehdä itsensä tunnetuksi kaikkialla, missä nopeudesta jotakin ymmärrettiin. Niin tapahtui. Autot varustettiin neljällä jykevällä silinterillä, jotka kehittivät 80 hevosvoimaa, jollaisesta siihen aikaan ei kukaan ollut kuullut puhuttavankaan. Näiden silinterien jytinä jo riitti ottamaan ihmisen hengiltä. Kummassakin autossa oli vain yksi istumapaikka. Yksi ihmishenki riitti autoa kohti. Minä kävin niillä koeajolla ja Cooper samaten. Me panimme päälle täyden vauhdin. En osaa kuvata sitä tunnelmaa, mutta luulen että kulku Niagaran putousten yli olisi tuntunut viattomalta huvittelulta sen ajomatkan jälkeen. Emme kumpainenkaan, ei Cooper enempää kuin minäkään, uskaltaneet ottaa vastuullemme käyttää "999":ää kilpa-ajossa. Silloin sanoi Cooper tuntevansa miehen, jonka mielestä mikään ei kulkenut kyllin nopeasti. Me sähkötimme hänelle. Hän oli ammattipyöräilijä, nimeltään Barney Oldfield. Hän ei ollut koskaan ennen ajanut moottorivaunua, mutta halusi kernaasti koettaa. Hän selitti haluavansa koettaa kerran mitä hyvänsä.
Meni vain viikko opettaessamme häntä ajamaan. Mies ei tiennyt, mitä pelko on. Ainoa, mikä hänen oli opittava, oli hirviön ohjaaminen. Nykyajan nopeimpien autojen ohjaaminen on leikintekoa tämän auton pitelyyn verraten. Silloin ei oltu vielä ajateltu ohjauspyörää. Siihen saakka rakentamiani autoja ohjattiin viputangolla. Tähän vaunuun minä sovitin kahden käden käytettävän vivun, sillä vaadittiin väkevän miehen koko voima pitämään vaunua oikeassa suunnassa. Kilpailu tapahtui 3 mailin radalla. Me ajoimme vaunullamme kuin sokealla hevosella ja annoimme arvelut muiden asiaksi. Kilpa-ajoratoja ei siihen aikaan oltu varustettu tieteellisesti rakennetuilla valleilla, eikä kukaan tiennyt kuinka suuren vauhdin joku moottori saattoi antaa. Oldfield ymmärsi paremmin kuin kukaan muu, mitä tienkäänteet merkitsivät, ja hän sanoi hilpeästi minun pannessani moottoria käyntiin: