Ford-autossa on noin viisituhatta eri osaa — ruuvit, mutterit ja kaikki muut mukaanlaskien. Muutamat näistä osista ovat jokseenkin tilavia, kun taas toiset ovat miltei kellon koneosien kokoisia. Ensi aikoina me yksinkertaisesti ryhdyimme panemaan konetta kokoon yhdellä kohtaa lattialla, ja työmiehemme toivat sinne eri osat sitä mukaa kuin niitä tarvittiin, aivan samoin kuin taloa rakennettaessa. Kun aloimme valmistaa eri osia, oli luonnollistakin, että sitä varten määrättiin erityinen osasto tehtaasta, mutta tavallisesti suoritti yksi työmies kaiken sen työn, mikä tarvittiin yhden yksityisen osan valmistamiseen. Tuotannon nopea kasvaminen pani väkisinkin ajattelemaan, miten työmiehet estettäisiin menemästä toistensa tielle. Ilman johtoa oleva työmies kuluttaa ajastaan ainesten ja työkalujen kuljettamiseen enemmän kuin työntekoon; hän saa pienen palkan, koska kävelyurheilu ei ole mikään hyvinpalkattu ammatti.
Ensimmäinen edistys kokoonpanon alalla tapahtui, kun aloimme viedä työtä miesten luo, sen sijaan että miehet tulivat työn luo. Meillä on nyt kaksi johtavaa periaatetta kaikessa työssä: että kenenkään ei tarvitse astua askeltakaan, jos se on mahdollista välttää, ja että kenenkään ei koskaan tarvitse kumartua alas jotakin ottamaan. Kokoonpanon periaatteet ovat seuraavat:
1. Sijoita työkalut ja työmiehet niin, että työn kestäessä jokainen sen osa valmistettaessa liikkuu mahdollisimman pienen matkan.
2. Käytä liikkuvia liukuhihnoja tai muita kuljetuslaitteita, jotta työmies saadessaan työnsä valmiiksi aina voi jättää tuotteensa samaan paikkaan — minkä aina täytyy olla sellainen, joka on mukavimmin hänen ulottuvillaan ja käytä mikäli mahdollista esineiden omaa painoa niiden siirtämiseksi seuraavalle työmiehelle edelleenkäsittelyä varten.
3. Käytä kokoonpanevia liukuhihnoja, joita myöten kokoonpantavat koneosat voidaan jättää sopivien ulottumien päähän.
Kouraantuntuva tulos näiden periaatteiden noudattamisesta on, että työmiehen ajattelemispakkoa rajoitetaan ja hänen liikkeensä supistetaan vähimpään mahdolliseen. Hän tekee miltei yksinomaan vain yhtä ainoata asiaa yhdellä ainoalla kädenotteella.
Vaunukorin kokoonpano on ei-mekaanikon mielestä mielenkiintoisin ja kaiketi tunnetuin kaikista meidän työtavoistamme, ja yhteen aikaan se olikin kerrassaan tärkeä toimitus. Nyt me kuljetamme osat annoksittain kokoonpantaviksi.
Huhtikuun alussa 1913 ryhdyimme ensimmäisiin kokeisiimme kokoonpanevilla liukuhihnoilla. Me koettelimme aluksi magneetin sijoittamista siirtopyörään. Me koetamme ensin kaikkea pienessä mittakaavassa — me poistamme kaiken vanhan niin pian kuin olemme keksineet paremman tavan, mutta meidän täytyy ehdottoman varmasti tietää, että uusi tapa on parempi kuin vanha, ennenkuin ryhdymme mihinkään muutokseen.
Tämä oli luullakseni ensimmäinen liikkuva kokoonpanohihna, mitä milloinkaan on käytetty. Aate johtui ylipäänsä niistä katon rajassa kulkevista vaunuista, joita Chicagon teurastamoissa käytetään eläinruhojen käsittelyssä ja paloittelussa. Me olimme ennen suorittaneet magneetin kiinnittämisen siirtopyörään tavallisen menetelmän mukaan. Työmies, joka suoritti koko työn, voi saada valmiiksi viisineljättä tai neljäkymmentä kappaletta yhdeksäntuntisen työpäivän kuluessa s.o. hän käytti noin kaksikymmentä minuuttia yhteen kokoonpanoon. Mitä hän yksin oli tehnyt, jaettiin nyt yhdeksäänkolmatta temppuun; tämä vähensi ajan kolmeentoista minuuttiin kymmeneen sekuntiin. Sitten kohotimme hihnaa kahdeksan tuumaa — se oli vuonna 1914 — ja saimme ajan supistetuksi seitsemään minuuttiin. Lisäkokeet alensivat sitten ajan viiteen minuuttiin. Lyhyesti sanoen tulos oli seuraava: järkiperäisen harkinnan avulla on nyt päästy siihen, että yksi mies kykenee suorittamaan hiukan enemmänkin kuin neljä miestä vain muutama vuosi sitten. Tämä kokemus vahvisti kokoonpanomenetelmämme tehokkuutta, ja me käytämme sitä nyt kaikkialla. Moottorin kokoonpano, jonka ennen suoritti yksi ainoa mies, on nyt jaettu neljänyhdeksättä eri työmiehen kesken, jotka suorittavat saman työn kuin ennen kolminkertainen määrä miehiä. Ennen pitkää koettelimme suunnitelmaamme vaununalustan kokoonpanoon.
Paras tulos, minkä siihen saakka olimme saavuttaneet vaununalustan kokoonpanossa, oli kaksitoista tuntia kahdeksankolmatta minuuttia keskimäärin alustaa kohti. Me kokeilimme vetämällä alustaa köysillä ja vipusimilla pitkin kahdensadan viidenkymmenen jalan pituista hihnaa. Kuusi monttööriä (kokoonpanijaa) kulki alustan rinnalla poimien pikkuosat kasoista, jotka oli sijoitettu pitkin hihnaa. Tämä yksinkertainen koe vähensi ajan viiteen tuntiin viiteenkymmeneen minuuttiin alustaa kohti. Alkupuolella vuotta 1914 kohotimme kokoonpanohihnaa. Me käytimme "miehenkorkeudella"-työskentelyn menetelmää; meillä oli hihna, joka oli kuudenkolmatta ja kolmenneljännes tuuman korkeudella permannosta, ja toinen neljänkolmatta ja puolen tuuman korkeudella — ottaen huomioon miesten eri pituuden. Järjestely vyötäryskorkeuteen ja vieläkin laajempi työnjako siten, että kullakin miehellä oli vähemmän liikkeitä tehtävänä, supisti työajan yhteen tuntiin kolmeenneljättä minuuttiin alustaa kohti. Vain alusta kokoonpantiin silloin kokoonpanohihnalla. Päällys asetettiin vaunuun "John-R.-kadulla" sillä kuuluisalla kadulla, joka kulkee läpi Highland Park-tehtaittemme. Nyt kokoonpannaan koko vaunu liikkuvilla kokoonpanohihnoilla.