KONEEN HIRMUVALTA.

Työn toistuminen — samain asiain yhä uudelleen ja uudelleen tekeminen samalla tavalla — on eräänlaisille ihmisille kauhistuttava näköala. Niin se on minullekin. Minä en voi päiviä pääksytysten tehdä yhtä ja samaa, mutta onpa toisia, ja luulenpa voivani sanoa heidän olevan enemmistönä, joille yhtämittainen toistelu ei sisällä mitään kauhistavaa. Päinvastoin on ajatustyö eräille ihmisille vastenmielistä. Heidän ihanteensa on työ, jossa luovan vaiston ei tarvitse ilmetä. Työtä, joka vaatii sekä aivoja että lihaksia, ei juuri etsitä, mutta me tarvitsemme aina ihmisiä, jotka pitävät työstä sen vuoksi, että siinä on vaikeuksia. Ikäväkseni on minun todettava, että keskinkertainen työmies mieluimmin tahtoo työtä, joka ei ole ruumiillisesti erin rasittavaa, ja ennen kaikkea työtä, jossa ei tarvitse ajatella. Ne, jotka ovat saaneet luovan lahjakkuuden ja kammovat yksitoikkoisuutta, ovat taipuvaiset luulemaan, että toiset ovat luodut samalla tavoin kuin hekin, ja säälivät sen vuoksi syvästi työmiestä, jonka päivästä toiseen täytyy tehdä yhtä samaa työtä.

Useimmissa ammateissa työ on toistumista. Liikemies saa tottumuksen, jota hän hyvin tarkasti noudattaa; pankinjohtajan työ on melkein pelkkää tottumusta ja samoin on laita pankin muunkin henkilökunnan. Voipa todella sanoa, että useimpiin tarkoituksiin ja useimmille ihmisille on jonkinlaisen tottumuksen hankkiminen ja liikkeiden tekeminen toisteluksi välttämätöntä, muuten ei asianomainen tule aikaansaaneeksi kylliksi voidakseen elää ponnistuksillaan. Mutta ei ole mitään syytä kahlehtia luovaa voimaa yksitoikkoiseen työhön, sillä kaikkialla tarvitaan miehiä, jotka voivat luoda ja järjestää. Kykenevältä mieheltä ei milloinkaan puutu paikkoja, mutta myönnettävä on, että pyrkimys kehittymiseen ei ole yleinen tarve, ja siinäkin, missä pyrkimystä on, puuttuu rohkeutta ja kestävyyttä. Ihminen ei tule taitavaksi ammatissaan ainoastaan sitä toivomalla.

On aivan liian monta olettamusta siitä, mitä ihmisluonnon tulisi olla, ja liian vähän tutkimuksia siitä, mitä se on. Pidetään selvänä, että kaikki luova työ kuuluu mielikuvituksen maailmaan. Me puhumme luovista taiteilijoista, kun on kysymys musiikista, maalauksesta ja muusta semmoisesta. Me tunnumme rajoittavan luovan voiman vain senlaatuiseen tuotantoon, jota pannaan näytteille taidekokoelmissa, soitetaan konserttisaleissa tai muulla tavoin tuodaan näkyviin, missä joutilaita ja omahyväisiä ihmisiä on koolla ihailemassa toinen toisensa sivistystasoa. Mutta jos ihminen pyrkii todelliseen luovaan työhön, annettakoon hänen silloin päästä alalle, jossa vallitsevat ääntä, muotoa ja väriä korkeammat lait, nimittäin persoonallisuuden lait. Me tarvitsemme taiteilijoita, jotka voivat oikein muovata inhimilliset olot teollisuudessa, teollisen menetelmän mestareita — sekä tuottajan että tuotteen kannalta. Me tarvitsemme miehiä, jotka voivat saada muovatuksi valtiollisesta, yhteiskunnallisesta, teollisesta ja moraalisesta ainesmassasta tervettä ja eheää kokonaisuutta. Me olemme liian paljon rajoittaneet luovaa voimaa ja käyttäneet sitä halpoihin tarkoituksiin. Nyt me tarvitsemme ihmisiä, jotka voivat luoda muotoja kaikelle, mikä tässä elämässä on oikeata ja hyvää ja toivomisen arvoista. Hyvät tarkoitusperät voidaan hyvinajatelluilla työmuodoilla toteuttaa käytännöllisesti. Työntekijän elämänehtoja ei voida parantaa antamalla hänelle vähemmän tehtävää, vaan auttamalla häntä aikaansaamaan enemmän. Jos maailma kohdistaa huomionsa, harrastuksensa ja tarmonsa pyrkimyksiin ihmisten aseman parantamiseksi, niin voi tämän myös käytännössä aikaansaada. Sellaiset pyrkimykset tulevat olemaan pysyväisiä — ja ne tulevat olemaan mitä kannattavimpia sekä humaaniselta että rahalliselta kannalta. Tämä polvi tarvitsee lujaa uskoa siihen, että oikeudenmukaisuutta ja inhimillisyyttä on teollisuuslaitoksissa mahdollista käytännössä noudattaa. Ellemme voi näitä hyveitä soveltaa, olisi todella paras hävittää teollisuus, sillä ilman niitä ovat teollisuuden päivät lasketut. Mutta me voimme niitä soveltaa ja tulemme sen tekemään.

Ellei ihminen voi ansaita toimeentuloansa ilman koneiden apua, eikö silloin ole edullisempaa ylläpitää koneita, vaikka niiden hoito vaatii yksitoikkoista työtä? Ja onko hänen ennemmin annettava nähdä nälkää? Eikö ole parempi auttaa häntä hyvään toimeentuloon? Vai onko hän onnellisempi nälkää nähdessään? Jos hän on onnellisempi käyttäessään konetta vähemmässä määrässä kuin se kykenee toimittamaan, niin onko hän silloin onnellisempi tuottaessaan vähemmän ja sen johdosta saadessaan pienemmän määrän tämän maailman hyvyyttä palkakseen?

En ole milloinkaan pystynyt ymmärtämään, että työn toistuminen millään tavoin vahingoittaisi ihmistä. Olen kuullut sanottavan, että se kuolettaa sekä sielun että ruumiin, mutta minun tutkimusteni tulos ei ole laisinkaan sellainen. Oli kerran tapaus, että yhden työmiehen oli melkein koko päivä poljettava erästä konetta. Hän luuli, että tämä liike tekisi hänet vinoksi, mutta lääkärintutkimus osoitti, että niin ei ollut laita. Hänet siirrettiin kuitenkin toiseen työhön, joka kysyi toisia lihasryhmiä. Muutamien viikkojen päästä hän pyysi päästä takaisin entiseen työhönsä. Tuntuu hyvin otaksuttavalta, että kahdeksantuntinen yksipuolinen lihastyö aiheuttaa ruumiiseen säännöttömyyksiä, mutta meillä ei milloinkaan ole ollut semmoista kokemusta. Kun työmiehet itse pyytävät työn vaihdosta, suostumme aina heidän pyyntöönsä, ja vaihtelisimme heitä säännöllisestikin — se kävisi aivan hyvin laatuun — jos he vain itse niin haluaisivat. Mutta he eivät halua muutoksia, joita he eivät itse ehdota. Joskus on työ todella niin yksitoikkoista, että tuskin saattaa ymmärtää, kuinka ihminen ajan pitkään voi sitä sietää. Yksitoikkoisin tehtävä koko tehtaassa on luultavasti se, että työmies onkii teräskoukulla ylös erään hammasrattaan, kastaa sen öljysäiliöön ja laskee sitten koriin. Liike on aina sama, eikä työ vaadi enempää lihasvoimaa kuin älyäkään. Miehellä ei oikeastaan ole muuta tekemistä kuin että hän hiljaa liikuttelee käsiänsä edestakaisin. Mutta tätä hän on tehnyt kahdeksan pitkää vuotta. Hän on säästänyt ja tallettanut rahansa, niin että hänellä on nyt noin neljäkymmentätuhatta dollaria — ja hän kieltäytyy itsepäisesti siirtymästä muuhun työhön!

Tarkinkaan tutkimus ei ole osoittanut, että ainoankaan työmiehen äly olisi työn kautta heikentynyt tai turmeltunut. Ken ei pidä yksitoikkoisesta työstä, hänen ei ole pakko sitä jatkaa. Työ on kullakin osastolla luokiteltu viihtyisyyden, ja sen taitomäärän mukaan, mitä tarvitaan luokissa A. B. ja C, ja kussakin luokassa on kymmentä jopa kolmeakymmentä erilaatuista tointa. Työhönottotoimistosta tulee työmies suoraan luokkaan C. Kun hän on jonkin verran harjaantunut, siirretään hänet B-luokkaan ja sieltä A-luokkaan. Sitten on hänen vallassaan ruveta valmistamaan työkaluja, päästä tarkastusmieheksi tai jäädä tehdastyöhön, jos se on hänestä mieluisampaa.

Ei ketään työnhakijaa hyljätä ruumiinrakenteensa vuoksi. Tämä määräys astui voimaan 12 p:nä tammikuuta 1914, samalla kertaa kuin minimipalkat määrättiin viideksi dollariksi päivässä ja työaika kahdeksaksi tunniksi. Siitä seurasi myöskin, että ketään ei eroteta hänen ruumiillisen tilansa vuoksi, ellei ollut kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Jos teollisuuslaitos tahtoo täyttää tehtävänsä, tulee sen palveluksessa olevain minun mielestäni osoittaa suunnilleen samaa suhteiden erilaisuutta kuin yhteiskuntaelämän yleensä. Meillä on aina joukossamme vaivaisia ja ontuvia. Näitä ihmisiä, joiden ei katsota pystyvän työhön, pidetään jalomielisesti yhteiskunnan suojatteina ja heitä elätetään säälistä. Joskushan tällaista armeliaisuutta täytyy osoittaa, esimerkiksi kun on kysymys idiooteista, mutta sellaiset tapaukset ovat hyvin harvinaisia, ja niiden monien erilaatuisten töiden joukossa, joita meidän yhtiössämme tehdään, olemme nähneet mahdolliseksi — tuottoisa työ yhä perustana — toimittaa työtä melkein kenelle tahansa. Sillä paikalla, mihin sokea ja raajarikko katsotaan soveliaaksi, suorittaa hän yhtä hyvän työn ja saa saman palkan kuin se, joka on terve ja vammaton. Me emme erikseen poimi itsellemme raajarikkoja — mutta olemme käytännössä todistaneet, että he kykenevät ansaitsemaan täyden palkan.

Olisi aivan vastoin kantaamme ja pyrintöämme, jos ottaisimme työhön ketään hänen vajavaisuutensa vuoksi, maksaisimme pienemmän palkan ja tyytyisimme huonompaan työtulokseen. Se olisi kyllä suoranaista avustustointa, mutta väärällä tavalla. Paras tapa aina on panna heidät sellaiseen työhön, jossa he voivat olla aivan tasa-arvoisia toisten, terveruumiisten kanssa. Minä en luota paljon tämän maailman armeliaisuuteen, s.o. armeliaisuuteen lahjojen muodossa. Varmaa on, että liiketointa ja armeliaisuutta ei voi yhdistää. Tehtaan tarkoitus on tuotteiden valmistaminen ja se palvelee yhteiskuntaa huonosti, ellei se hoida tuotantoa parhaan kykynsä mukaan. Me olemme aivan liian kärkkäitä tutkimatta olettamaan, että se, jolla on kaikki ruumiintoiminnat tallella, suorittaa kaikkinaiset työt paremmin kuin se, jolla on joku vamma. Perehtyäkseni näihin asioihin luokitin tehdastyön, otin selvää, oliko se keveää, keskulaista vai raskasta, oliko se kuivaa vai kosteaa ja jälkimmäisessä tapauksessa minkä nesteen aiheutuksesta, oliko se puhdasta vai tahraista, oliko se lähellä uunia tai tulisijaa. Otin selvää, minkälaatuinen ilma oli, tarvitsiko työläisen käyttää yhtä kättä vai molempia, seisoiko hän vai istuiko työssään, oliko hänen ympärillään hiljaista vai meluisaa, vaatiko työ suurta tarkkuutta, oliko valo keinotekoinen vai ei. Niinikään täytyi minun tietää, kuinka monta koneosaa työmiesten kätten kautta kulki tunnissa, paljonko ainekset painoivat ja kuinka suuri sen jännitys oli työmieheen. Kävi ilmi, että tehtaassa oli 7,882 eri laatua töitä. Näistä luokitettiin 949 raskaaksi työksi, joka vaati voimakkaita, pystyviä ja ruumiillisesti terveitä miehiä; 3,338 vaati keskivoimaisia miehiä, mutta jäljelläolevat 3,595 työlajia eivät vaatineet mitään ruumiillista ponnistusta, jotenka näitä töitä saattoivat suorittaa heikot miehet, jopa naisetkin ja vanhemmat lapset. Helpoimmat työt myöskin luokiteltiin saadaksemme selville, kuinka moni niistä vaatii kaikkien ruumiintoimintojen täyttä käyttöä. Me havaitsimme tällöin, että 670 työtä saattoivat hoitaa jalattomat raajarikot ja 2,637 sellaiset, joilla oli yksi jalka. Oli kahta lajia työtä kädettömille, 715 lajia niille, joilla oli vain toinen käsivarsi, ja kymmentä lajia sokeille. Niinpä 7,882 työlajista oli siis 4,034 sellaisia, jotka eivät vaatineet vammatonta ruumista. Tämä merkitsee, että kehittynyt teollisuus voi tarjota hyvinpalkattua työtä suuremmalle keskimäärälle ihmisiä kuin tavallisesti mikään normaalinen yhdyskunta. Jos tehdastyö yleensä eriteltäisiin samalla tavalla kuin meillä on tehty, voidaan tosin tulla erilaisiin tuloksiin, mutta minä olen varma, että jos työ oikein jaettaisiin — silmälläpitäen sitä, mikä on taloudellisinta — ei olisi ollenkaan puutetta sellaisista paikoista, joissa ruumiillisesti vajavaiset voivat suorittaa kunnollista työtä ja ansaita säällisen palkan. On taloudellista tuhlausta, että raajarikkoja pidetään ainoastaan yhteiskunnan turvatteina ja heidät pannaan punomaan koppaa tai tekemään muuta vähän tuottavaa näpertelyä — ei siinä mielessä, että sillä hankittaisiin heille toimeentulo, vaan ainoastaan siksi, että heistä suoriuduttaisiin helpoimmalla tavalla.

Kun työhönottotoimisto on ottanut vastaan jonkun työmiehen, kuuluu meidän periaatteisiimme, että hänet pannaan sellaiseen työhön, johon hän soveltuu. Ellei hän voi hoitaa sitä tai ei viihdy siinä, saa hän kortin siirto-osastolle, ja kun hänen asiansa on tutkittu, hankitaan hänelle jotain muuta työtä, joka paremmin sopii hänen taipumuksilleen. Ruumiillisen keskitason alapuolella olevat miehet ovat yhtä hyviä työntekijöitä kuin ne, jotka ovat tämän tason yläpuolella. Olipa esimerkiksi muuan sokea, joka sai paikan varastossa, missä hänen tuli lukea pultteja ja ruuvimuttereita. Kaksi tervettä miestä oli siellä ennen häntä. Parin päivän kuluttua ilmoitti päällysmies, että nuo kaksi työkykyistä voitaisiin siirtää jollekin toiselle osastolle, sokea kun kerkisi suorittamaan sekä omansa että noiden molempien toisten työn.