Koko Ford-teollisuudessa on meillä nyttemmin alimpana palkkana kuusi dollaria päivässä; ennen se oli määrätty viideksi dollariksi ja vielä aikaisemmin maksoimme, mitä hyvänsä siihen aikaan pidettiin välttämättömänä maksaa. Minä tiedän, että palajaminen vanhaan palkkajärjestelmään olisi huonoa moraalia — mutta minä tiedän myöskin, että se liikemieskannalta olisi typerää, ja minä koetan esittää syyt siihen.

Ajatelkaamme ensiksi keskinäistä suhdetta. Ei ole tavallista nimittää palkannauttijaa yhtiökumppaniksi, mutta mitä hän sitten muuta on? Kun joku huomaa, että liikkeenhoito kysyy liian paljon hänen aikaansa ja voimiansa, niin hän ottaa apulaisia osallisiksi tuossa hoidossa. Miksi hän sitten kieltäisi heiltä, jotka auttavat häntä tuotannossa, "liikekumppanin" nimen? Jokainen liikeyritys, jossa on enemmän kuin yksi henkilö, on jonkinlainen kumppanuuskunta, ja samalla hetkellä kuin liikemies tarvitsee toisen apua, olkoonpa apulainen vaikka pikkupoika, on hän ottanut itselleen liikekumppanin. Hän saattaa itse olla liikkeen varojen ainoa omistaja ja sen toiminnan ainoa määrääjä, mutta ainoastaan niin kauan kuin hän pysyy ainoana liikkeenhoitajana ja ainoana tuottajana, voi hän vaatia itselleen täydellistä riippumattomuutta. Ei kukaan ihminen ole riippumaton, niin kauan kuin hän tarvitsee toisten apua. Se on alituista vuorovaikutusta — työnantaja on työmiestensä liikekumppani ja päinvastoin. Ja koska näin on laita, on turhaa jommankumman ryhmän luulla juuri itse olevansa ainoa välttämätön tekijä. Molemmat ovat välttämättömiä. Toinen ryhmä ei voi valtaansa kohtuuttomasti käyttää muuten kuin toisen kustannuksella, ja tavallisesti se kääntyy koskemaan myöskin sitä itseänsä. On kerrassaan järjetöntä, kun pääoma ja työ pitävät toisiaan vastakkaisina luokkina, kun ne itse asiassa ovat kumppanuksia. Kamppaillessaan toisiaan vastaan vahingoittavat ne vain laitosta, jossa molemmat ovat osakkaina ja josta kumpikin ansaitsee toimeentulonsa.

Työnantajan kunnianhimon johtajana tulisi olla, että hän maksaa korkeammat työpalkat kuin muut samanlaatuiset yritykset, ja työmiehen kunnianhimona tulisi olla tehdä tämä mahdolliseksi. Jos työnantaja ottaa aloitteen, luulen työmiesten tulevan mukaan. Kaikissa tehtaissa on tietenkin työmiehiä, jotka luulevat, että jos he tekevät parhaansa, tapahtuu se ainoastaan työnantajan eikä ollenkaan heidän omaksi edukseen. On säälittävää, että sellaista tunnetta on olemassa ja että siihen kenties on jotakin aihetta. Jos työnantaja kannustaa työmiehiään tekemään kaikkein parastaan, mutta tämä työ ei saa palkintoansa, niin käyvät työmiehet luonnollisesti epäluuloisiksi ja "höllittävät otetta". Mutta jos he näkevät työnsä hedelmät korkeampien palkkojen muodossa, ja saavat havaita, että kovempi työ merkitsee parempaa maksua, niin he alkavat tuntea olevansa osakkaita liikkeessä, jonka menestys on riippuvainen heistä ja päinvastoin.

"Mitä pitää työnantajan maksaa?" — "Paljonko pitää työmiehellä olla palkkaa?" Nämä kysymykset ovat toisarvoisia. Ratkaiseva kysymys on: "Kuinka paljon liikeyritys kykenee maksamaan?" Ei mikään liike voi pysyä pystyssä, jos menot ovat tuloja suuremmat. Jos lähteestä pumputaan vettä ulos nopeammin kuin sitä siihen virtaa, niin kuivuu lähde. Ne, jotka ovat olleet tämän lähteen varassa, saavat lähteä janoisina. Ja jos joku ehkä kuvittelisi, että voi pumputa yhden lähteen kuiville ja sitten tuoda vettä toisesta, niin on vain ajan kysymys, milloin kaikki lähteet ovat kuivuneet. Nykyään puhutaan yleisesti palkkojen kohtuullisemmasta jaosta, mutta me emme saa unohtaa, että palkoillakin täytyy olla rajansa. Nämä rajat määrää asianomainen liikeyritys itse. Ei voi maksaa palkkoina 150,000 dollaria, jos liike ei tuota enempää kuin 100,000. Liikeyritys panee rajan palkoille, mutta onko mitään, joka panee rajan liikeyritykselle? On selvää, että liike rajoittaa itse itseänsä, jos sitä johdetaan kehnon kaavan mukaisesti.

Jos sen sijaan, että sanotaan: "työnantajan pitäisi tehdä niin-ja-niin", sanottaisiin: "liikettä pitäisi parantaa ja järjestää niin, että se voisi tehdä niin-ja-niin", silloin voitaisiin johonkin päästä. Sillä yksinomaan ja ainoastaan liike voi maksaa työpalkat. Työnantaja ei sitä totisesti voi, ellei liike oikeuta häntä siihen. Mutta jos liike takaa korkeammat palkat ja työnantaja kieltäytyy niitä maksamasta, mitä silloin on tehtävä? Suurehko liikeyritys merkitsee yleensä niin monen ihmisen toimeentuloa, että sen kanssa ei saa äksyillä. On suorastaan miltei rikollista salamurhata yritys, johon suuri joukko ihmisiä on uhrannut työnsä ja jota he katsovat toimialakseen ja tulolähteekseen. Yrityksen tappaminen lakolla tai työsululla ei hyödytä yhtään mitään. Työnantaja ei voita mitään katselemalla työmiehiänsä ja miettimällä itsekseen: "kuinka vähän voin saada heidän ottamaan?" Eikä myöskään työmies voita mitään tuijottamalla takaisin ja ajattelemalla: "kuinka paljon voin pakottaa hänen antamaan?" Kummankin pitäisi sen sijaan kääntyä yrityksen puoleen ja kysyä: "mitenkä voimme tehdä tämän liikkeen niin varmaksi ja tuottavaksi, että se voi taata meille kaikille hyvän toimeentulon?"

Mutta näin järkevästi eivät totisesti kaikki työnantajat ja työmiehet ajattele. Ollaan niin totuttu toimimaan harkitsematta, ettei siitä tahdo päästä irralleen. Mitä sitten on tehtävä? Ei mitään. Mitkään lait tai asetukset eivät kykene aikaansaamaan tähän muutosta, vaan yksinomaan ja ainoastaan parempi oman edun tajunta. Kestää vielä jonkun aikaa ennenkuin ihmisten silmät tässä suhteessa aukenevat, mutta sen täytyy tapahtua, sillä niiden yritysten, joissa työnantajat ja työmiehet työskentelevät yhteisesti pyrkimyksenänsä yleishyöty, täytyy menestyä liikeyrityksinä.

Mitä siis tarkoitamme korkeilla palkoilla?

Me tarkoitamme palkkoja, jotka ovat korkeammat kuin maksettiin kymmenen kuukautta tai kymmenen vuotta sitten. Me emme tarkoita korkeampia kuin tulee maksaa. Nykyiset korkeat palkkamme saattavat merkitä pikkupalkkoja kymmenen vuoden perästä.

Jos on oikein, että liikkeenjohtaja pyrkii siihen, että liike antaa suurempaa osinkoa, niin yhtä oikein on, että hän pyrkii siihen, että voidaan maksaa korkeampia palkkoja. Mutta liikkeenjohtaja ei niitä maksa. Jos hän kykenee sen tekemään, mutta ei tahdo, on se hänen häpeänsä, mutta hän yksinään ei ikinä voi aikaansaada korkeampia palkkoja. Korkeita palkkoja ei voida maksaa, elleivät työmiehet niitä ansaitse. Heidän työnsä on tuottava, luova tekijä. Se ei ole ainoa sellainen tekijä, sillä huono liikkeenhoito voi tärvellä sekä aineksen että työn ja tuhota työmiesten ponnistukset. Työmiehet puolestaan voivat tuhota hyvänkin johdon tulokset. Mutta missä taitava johto ja rehellinen työ yhtyvät liikekumppaneiksi, siinä työmies juuri tekee korkeammat palkat mahdollisiksi. Hän panee voimansa ja kykynsä yritykseen, ja senvuoksi tulee hänen saada palkintonsa korkeamman palkan muodossa. Hän ei ole sitä vain ansainnut, hän on suurelta osalta ollut mukana sitä luomassa.

Täytyy siis olla selvää, että korkea työpalkka alkaa jo tehtaassa. Ellei sitä siellä luoda, ei se voi tulla myöskään palkkauskoteloon. Ikinä ei voida keksiä järjestelmää, joka poistaa työn. Siitä on luonto itse pitänyt huolen. Kätemme ja aivomme eivät ole tarkoitetut joutenoloa varten. Työ on meidän terveytemme, ylpeytemme ja vapahduksemme. Kaukana siitä, että se olisi kirous, on se päinvastoin ihmisen suurin siunaus. Täysi yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus voi syntyä ainoastaan rehellisen työn kautta. Sen ihmisen, joka panee yhteiseen työhön suuren panoksen, tulee myöskin saada suuri vastike. Sentähden ei armeliaisuudesta ole puhettakaan työpalkkojen maksuissa. Se työmies, joka antaa liikkeelle parhaansa, mitä hänellä on antaa, on paras työmies, mitä millään liikkeellä voi olla. Mutta häntä ei voi pyytää antamaan rajattomasti, ilman että hän saa vastaavan hyvityksen. Se mies, joka tulee työhönsä siinä tunnossa, että vaikkapa hän antaa osaltaan mitä hyvänsä, niin hän ei vastikkeeksi saa niin paljoa, että se voi pelastaa häntä köyhyydestä, ei ole oikeassa kunnossa aloittamaan päivän työtä. Hän on levoton ja huolestunut, ja se vaikuttaa haitallisesti hänen työhönsä.