Mutta jos mies tuntee, että hänen työnsä ei ainoastaan tyydytä hänen välttämättömiä tarpeitaan, vaan hankkii hänelle myöskin mahdollisuutta mukavuuteen, antaa varaa kasvattaa lapsensa ja valmistaa vaimolleen jotakin iloa, silloin on hän tyytyväinen työhönsä ja voi osaltaan antaa parhaansa. Se on voitto liikkeelle ja se on voitto hänelle itselleen. Mies, joka ei tunne tyydytystä työstään, menettää parhaan osan palkastansa.
Sillä jokapäiväinen työ on jotakin suurta — jotakin hyvin suurta! Se on koko maailman perustus; se on meidän omanarvontuntomme perustus. Työnantajan pitäisi aina tehdä työtä sitkeämmin kuin kukaan hänen miehistään. Työnantajan, joka vakaasti koettaa täyttää velvollisuutensa maailmassa, täytyy olla ahkera työntekijä. Hänellä ei ole mitään oikeutta sanoa: "minulla on niin ja niin monta tuhatta miestä, jotka tekevät työtä minun hyväkseni". Tosiasia on, että nämä monet tuhannet miehet pakottavat hänet tekemään työtä heidän hyväkseen, ja jota paremmin he tekevät työtä, sitä enemmän he pakottavat häntä hankkimaan menekkiä heidän työnsä tuotteille. Palkat ovat määrätyn suuruiset, ja niin täytyy olla, jotta saadaan selkeä laskuperusta. Ne ovat tavallansa ennakolta laskettua voittoa, mutta usein sattuu, että vuoden päättyessä havaitaan, että voidaan maksaa enemmän. Silloin tulee niin myöskin tehdä. Kun me kaikki teemme liikkeessä työtä yhdessä, tulee meillä myöskin olla osuutemme voitosta joko hyvän palkan tai lisäpalkkion muodossa. Tätä aletaankin yleisesti katsoa oikeaksi ja kohtuulliseksi.
Nyttemmin vaaditaan jyrkästi, että liike-elämän inhimilliselle puolelle on annettava yhtä suuri merkitys kuin aineelliselle. Ja niin täytyy olla, mutta kysymys on vain siitä, tapahtuuko se viisaasti, siten että aineellinen puoli, josta olemme saaneet toimeentulomme, säilyy, vai epäviisaasti, siten että joudumme menettämään menneiden vuosien työn tulokset. Liike-elämä edustaa kansallista toimeentuloamme, se kuvastaa taloudellista edistymistämme ja on hankkinut meille meidän paikkamme muiden kansojen keskuudessa. Tätä emme saa panna vaaranalaiseksi. Inhimillisen aineksen osuus liike-elämässä täytyy tulla paremmin tajutuksi ja vaarinotetuksi, ja se voi tapahtua ilman häiriötä ja ilman häviötä kenellekään — päinvastoin tavalla, joka tuottaa lisää voittoa kaikille. Salaisuus on siinä, että inhimillinen työtoveruus tajutaan ja tunnustetaan. Niin kauan kuin ihminen ei tule toimeen yksinään, vaan tarvitsee toisten apua, olemme me myöskin riippuvaisia työtoveruudesta.
Tämä on perustotuus työpalkoista. Ne ovat liikekumppanuuden voitto-osinkoa.
Milloin voi katsoa palkan olevan riittävän? Kuinka runsasta toimeentuloa voi työstään kohtuuden mukaan pyytää? Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä työpalkat aikaansaavat tai mitä niiden pitäisi aikaansaada? Jos sanotaan, että niiden tulee riittää toimeentuloon, niin sillä ei vielä ole sanottu melkein mitään. Elinkustannukset riippuvat suureksi osaksi tuotannon ja kuljetusneuvojen laadusta, ja nämä ovat vuorostaan tulosta työnjohdon ja työmiesten yhteenpannusta toimitehosta. Hyvin suoritetun ja hyvin järjestellyn työn tuloksena pitäisi olla suuret palkat ja alhaiset elinkustannukset. Jos asetetaan elinkustannukset palkkojen säännöstäjäksi, emme pääse mihinkään. Elinkustannukset ovat tulosta vaihtelevista hintatasoista, eivätkä ne koskaan voi tulla pysyväisiksi, jos alinomaa muuttelemme niitä tekijöitä, jotka tämän tuloisen aikaan saavat. Jos koetamme sovittaa palkkoja elinkustannusten mukaan, niin muistutamme koiraa, joka juoksee oman häntänsä perässä. Ja kukapa muuten onkaan pätevä määräämään, minkä elämäntason mukaan kustannukset ovat laskettavat? Avartakaamme näköalojamme ja ajatelkaamme, mitä palkkaus merkitsee työmiehille — ja mitä sen tulisi merkitä.
Ulkona elämässä se tekee heille mahdolliseksi täyttää velvollisuutensa; sisällä tehtaassa se tekee mahdolliseksi sekä työn että järjestelyn. Päivän tuottava työ on rikkain kultakaivos, mitä milloinkaan on tavattu. Sen pitäisi totisesti kannattaa ainakin työmiehen kaikki jokapäiväiset tarpeet. Ja varmastikin palkan pitäisi todella riittää myöskin turvaamaan työntekijän hänen vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää jaksa tehdä työtä — eikä hänen tarvitsisi jaksaakaan. Mutta senkin jälkeen kuin tämä on saavutettu, täytyy teollisuustuotantoon, menekkiin ja voittoon nähden säännöstää sellaisen järjestelmän mukaan, joka estää ansioita joutumasta niiden taskuihin, jotka eivät ole myötävaikuttamassa tuotantoon. Voidaksemme luoda järjestelmän, joka on riippumaton sekä hyvän työnantajan hyvästä että huonon pahasta tahdosta, itsekkäisyydestä, täytyy meidän rakentaa se perustalle, joka nojautuu todellisiin oloihin, elämään itseensä.
Jokapäiväinen työ vaatii yhtä paljon ruumiillista voimaa silloin kun vehnä maksaa 1 dollarin bushelilta, kuin silloin kun se maksaa 2:50, ja mitäpä eroa tekeekään miehen työhönsä tarvitsemaan tarmoon, maksavatko munat 12 vai 90 senttiä tusina?
Ellei tämä koskisi ketään muuta kuin miestä itseänsä, olisi varsin helppo laskea yhden miehen toimeentulon kustannukset ja niitä vastaava palkka. Mutta hän ei ole pelkästään yksilö. Hän on kansalainen, joka antaa apuansa kansan menestykseen. Hän on taloudenpitäjä. Hän on kenties lasten isä, ja nämä on hänen kustannuksellaan kasvatettava hyödyllisiksi ihmisiksi. Kaikki nämä tekijät on otettava huomioon. Kuinka voidaan numeroilla osoittaa kodin avustus miehen työhön? Hän saa maksun tästä työstä, mutta kuinka paljon ollaan velkaa kodille, ja mitä ollaan velkaa hänelle isänä ja kansalaisena? Mies tekee työnsä tehtaassa, mutta vaimo tekee työn kodissa. Tehtaan täytyy maksaa heille molemmille. Miten voidaan arvioida kodin suhde päivittäisen työn menotiliin? Onko katsottava työmiehen omaa elatusta menoksi ja hänen kykyänsä kodin ja perheen perustamiseen voitoksi? Onko ansio tästä laskettava rahassa sittenkun on nähty, kuinka paljon on jäljellä sen jälkeen kuin työmiehen omat ja hänen perheensä tarpeet on tyydytetty? Vai onko kaikkia näitä seikkoja katsottava menoiksi ja voitto laskettava niistä huolimatta? Toisin sanoen — pitääkö miehellä, kun hän on elättänyt, vaatettanut ja hankkinut asunnon itselleen ja perheelleen, kasvattanut lapsensa ja toimittanut heille ne edut, jotka ovat heille tulevat, sittenkin olla ylijäämää? Onko kaikki nämä vaatimukset täytettävä miehen työstä? Minä uskon niin olevan, sillä muuten on edessämme se kaamea tulevaisuudenkuva, että äitien ja heidän lastensa on pakko marssia työmarkkinoille.
Kaikki nämä kysymykset vaativat tarkkaa tutkimista ja laskemista. Kenties ei taloudellisessa elämässämme ole mitään, joka olisi omiansa enemmän hämmästyttämään kuin tieto kaikista niistä rasituksista, jotka jokapäiväisen työn täytyy kantaa.
On ehkä mahdotonta laskea, kuinka paljon tarmoa jokapäiväinen työ vaatii mieheltä, mutta ei ole mahdollisia ratkaista, kuinka paljon vaaditaan menetetyn tarmon palauttamiseksi seuraavan päivän työtä varten, eikä myöskään sitä, mitä osaa tästä tarmosta hän ei milloinkaan saa takaisin. Taloustiede ei ole vielä pystynyt rakentamaan uudennusrahastoa työmiesten kuluttaman tarmon palauttamiseksi. Sellaisen rahaston voi muodostaa vanhuudeneläkkeen muodossa, mutta eläkkeet eivät pidä huolta siitä voitosta, minkä joka päivän työn pitäisi jättää elämän kaikkien kustannusten, kaikkien fyysillisten menetysten ja ruumiillisen työn tekijän välttämättömän kulumisen korvaukseksi.