Parhaatkaan työpalkat, joita tähän saakka on maksettu, eivät ole läheskään niin suuria kuin niiden tulisi olla. Liike-elämä ei ole vielä kyllin hyvin järjestetty eivätkä sen päämaalit kyllin selvinä, jotta voitaisiin maksaa enemmän kuin ainoastaan pieni osa niistä palkoista, joita pitäisi maksaa. Siinä osa sitä työtä, joka meitä odottaa. Me emme voi ratkaista tätä pulmaa poistamalla palkkajärjestelmän ja julistamalla yhteisen omistusoikeuden. Palkkajärjestelmä on ainoa normi, jonka mukaan voimme palkita tuotantotyön ansiota myöten. Ottakaa pois tämä astemittari, niin tulee vallitsemaan yleinen vääryys, mutta täydellisentäkää se, niin saamme kukaties yleisen oikeuden.

Vuosien kuluessa olen hankkinut itselleni joltisenkin tuntemuksen työpalkoista. Ensinnäkin katson myynnin suureksi osaksi riippuvan niistä palkoista, joita voimme maksaa. Jos maksamme korkeita palkkoja, tulevat nämä rahat liikkeeseen ja joutuvat toisille tehtailijoille, työmiehille, asioitsijoille ja kauppiaille, joiden kaupallinen kukoistus on heijastusta meidän tavaravaihdostamme. Jos korkeat palkat tulevat maassa yleisiksi, niin merkitsee se kukoistusta koko maalle, mikäli nämä suuremmat palkat maksetaan suuremmasta tuotannosta. Jos maksetaan suurempia palkkoja, samalla kuin tuotantoa vähennetään, joudutaan tielle, joka johtaa seisaukseen.

Meiltä meni sangen pitkä aika saadaksemme selvyyttä palkkasuhteista, ja vasta kun olimme täydessä työssä T-mallia valmistamassa, saatoimme laskea, kuinka suuria palkkojen tulisi olla. Sitä ennen olimme antaneet henkilökunnalle jonkun osan voitosta. Muutamia vuosia takaperin jaoimme joka vuoden lopussa jonkun prosentin ansioistamme työmiehille. Niin varhain kuin vuonna 1909 jaoimme esimerkiksi 80,000 dollaria sen laskuperusteen mukaan, kuinka kauan itsekukin oli ollut liikkeen palveluksessa. Joka oli ollut vuoden ajan, hän sai 5 % vuosipalkastaan, kaksi vuotta ollut 7 1/2 % ja kolme vuotta palvellut 10 %. Tätä järjestelmää vastaan voitiin syystä väittää, että se ei ollut missään suoranaisessa suhteessa päivän työhön. Työmies ei saanut voitto-osuuttansa ennenkuin kauan sen jälkeen kuin hänen työnsä oli suoritettu, ja silloin se tuli melkeinpä lahjan muodossa. On aina pahasta, jos palkat saavat minkäänlaista armeliaisuuden vivahdusta.

Palkat eivät myöskään olleet oikeassa suhteessa työhön. A-osastolla sai työmies ehkä pienemmän palkan kuin B-osaston työmies, vaikka edellinen työ saattoi itse asiassa vaatia suurempaa taitoa tai ponnistusta. Palkat eivät koskaan voi olla oikeudenmukaisia, ennenkuin sekä työnantaja että työmiehet ovat tietoisia siitä, että niiden määrääminen perustuu johonkin muuhun kuin umpimähkäiseen arvaukseen. Vuodesta 1913 alkaen toimitimme senvuoksi aikatutkimuksia kaikkien tehtaiden tuhansista eri toimista. Aikatutkimusten avulla on mahdollista teoreettisesti ratkaista, kuinka paljon työmiehen pitää voida aikaansaada. Sen avulla voi vielä, lukuunottamalla suurehkon vaihtelutilan, määrätä valmistusmäärän päivää kohti ja, asianmukaisesti kiinnittämällä huomiota taitoon, saada mittapuun, jonka mukaan jokseenkin tarkoin voi arvioida sen taidon ja ponnistuksen määrän, mitä kunkinlajista työtä varten tarvitaan, ja samalla myös, mitä työmieheltä on oikeus vaatia vastikkeeksi hänen palkastaan. Ilman tieteellistä tutkimusta ei työnantaja tiedä, minkä vuoksi hän maksaa palkan, eikä työmies, minkä vuoksi hän saa sen. Näiden aikatutkimusten johdolla luokiteltiin kaikki työt tehtaissamme ja määrättiin valmiste-erät.

Meillä ei ole urakkatyötä. Toisilla työmiehillä on päiväpalkka, toisilla tuntipalkka, mutta melkein joka tapauksessa on määrätty, mikä työmäärä on vähintäin suoritettava. Jos toisin olisi, emme me eivätkä työmiehet itse tietäisi, ovatko he palkkansa ansainneet. Täytyy olla määrätty päiväsaannos, ennenkuin todellista palkkaa voi maksaa. Yövahdille maksetaan hänen läsnäolostaan, mutta työmiehelle hänen työstään.

Näin hankkimiemme tietojen nojalla panimme tammikuussa 1914 toimeen jonkinlaisen voitto-osuusjärjestelmän, jonka mukaan alin palkka kaikenlaatuisesta työstä, erinäisillä ehdoilla, määrättiin viideksi dollariksi päivältä. Samalla supistimme työajan kahdeksantuntiseksi — se oli ennen ollut yhdeksäntuntinen — ja koko viikon työn kahdeksan viidettä tuntia käsittäväksi. Se oli meidän puoleltamme aivan vapaaehtoinen teko. Kaikki palkkamääräyksemme ovat olleet vapaaehtoisia. Meidän mielestämme sosialinen oikeus sitä vaatii, ja kun kaikki ympäri käy, niin teimme sen oman mielemme tyydytteeksi. Ihminen tuntee tyydytystä tuntiessaan, että on tehnyt toisia tyytyväisiksi, että on jossakin määrin keventänyt kanssaihmistensä elämäntaakkaa ja valmistanut heille viihdynnän ja säästöjen mahdollisuutta. Hyvä tahto on elämän harvoja, todella tärkeitä arvopuolia. Tarmokas mies voi saavuttaa melkein kaikki mitä hän tavoittaa, mutta ellei hän pyrkimystensä kestäessä ole hankkinut itselleen hyvää tahtoa, eivät saavutetut tulokset ole paljon arvoiset.

Mutta siinä, mitä me teimme, ei ollut mitään armeliaisuutta. Monet työnantajat luulivat meidän tahtovan tällä ilmoittaa, että liike menestyi niin hyvin ja haluavan tehdä reklaamia, ja he moittivat meitä sentähden, että ylensimme vaatimuksia ja järkytimme vanhaa perinnäistapaa, että työmiehelle on maksettava mahdollisimman vähän. Tällaiset perimykset ja katsantokannat täytyy poistaa, muuten emme voi hävittää köyhyyttä. Me emme maksaneet näitä korkeita palkkoja ainoastaan siksi, että siihen kykenimme ja se tuotti meille tyydytystä, vaan myöskin senvuoksi, että tahdoimme saada liikkeen rakentumaan lujalle perustalle. Me emme jakaneet pois mitään — me rakensimme tulevaisuutta. Liikeyritys, jonka palkka-asteikko on alhainen, on aina epävarma.

Tuskin lienee teollisuudessa monta muutosta, joka olisi siinä määrässä ollut kiistanalaisena kautta koko maailman, mutta tuskin oli ketään, joka oikein käsitti, mitä tämä muutos itse asiassa sisälsi. Työmiehet luuli vai yleensä saavansa viisi dollaria päivältä siihen katsomatta, kuinka he tekevät työtä.

Asiantila oli hiukan toinen kuin kuviteltiin. Minun suunnitelmani perustui voitto-osuuteen, mutta sen sijaan että odotettaisiin, kunnes nämä osuudet on ansaittu, maksettaisiin ne etukäteen ja, erinäisillä ehdoilla, lisättäisiin niiden työmiesten palkkaukseen, jotka olivat olleet vähintäin kuusi kuukautta yhtiön palveluksessa. Me jaoimme työmiehet kolmeen luokkaan:

1. Naineet miehet, jotka elivät perheensä kanssa ja olivat tiettävästi hyviä perheenhuoltajia.