2. Poikamiehet, jotka olivat täyttäneet kaksikolmatta vuotta ja tunnetusti ahkeria ja säästäviä.
3. Kahtakolmatta nuoremmat nuorukaiset sekä naiset, joilla oli joku omainen yksin huollettavana.
Ensin sai työmies tavallisen palkkansa, joka keskimäärin oli viittätoista prosenttia korkeampi kuin vastaavat palkat yleensä muualla. Hänet voitiin sitten valita niiden joukkoon, jotka saivat voitto-osuutta. Hänen palkkansa ja voitto-osuutensa laskettiin yhteen niin, että hän sai vähintäin viiden dollarin päivätulon. Voitto-osuus oli laskettu tunnin ja sellaisten perusteiden mukaan että ne, jotka saivat pienemmän tuntipalkan, saivat suhteellisesti suuremman voitto-osuuden. Tämä maksettiin joka toinen viikko yhdessä palkan kanssa. Työmies, joka ansaitsi esimerkiksi 34 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 28 1/2 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa teki viisi dollaria. Työmies, joka ansaitsi 54 senttiä tunnissa, sai voitto-osuutta 21 senttiä tunnilta, joten hänen päivätulonsa oli kuusi dollaria.
Mutta tähän voitonjakoon liittyi erinäisiä ehtoja. Työmiehen ja hänen kotinsa täytyi tulla määrätylle tasolle järjestykseen ja yhteiskunnanjäsenyyteen nähden. Minkään holhouksen toimeenpano ei ollut tarkoituksena, mutta kun sellaista tuskin kävi välttäminen, oli se yhtenä syynä, minkä vuoksi koko tämä suunnitelma ja yhteiskunnallinen yhteishyvän osasto muutettiin. Ajatus oli alkuaan se, että ihmisiä kannustettaisiin järjestykseen ja säästäväisyyteen, ja että paras kannustin olisi niiden rahallinen palkitseminen, jotka viettivät siivoa ja säällistä elämää. Joka elää kunnollisesti, tekee myöskin työtä kunnollisesti. Me tahdoimme myöskin välttää sitä mahdollisuutta, että suurempi palkka pienentäisi työsaannoksia. Sotavuosina havaittiin, että ylen äkillinen palkanlisäys vain lisäsi ihmisen saituutta, mutta vähensi hänen työkykyänsä. Jos alussa olisin vain lisännyt voiton palkkaan, on hyvin luultavaa, että työn keskitaso olisi alennut. Uuden järjestelmän mukaan olisi noin puolet työmiehistä saanut palkkansa kaksinkertaiseksi. Sitä olisi pidetty helpostiansaittuna rahana. Ajatus rahan helposta saannista vähentää työn kiinteyttä. Palkkauksen kovin äkillisessä koroittamisessa on eräänlainen vaara — aivan katsomatta siihen, oliko alkupalkka yksi dollari vai sata dollaria päivässä.
Ne tasot, jotka me ensimmäisessä suunnitelmassamme määräsimme, eivät olleet pikkumaisia, vaikka täytäntöönpano kenties joskus tapahtui pikkumaisella tavalla. Meillä oli yhteiskunnallisen osastomme palveluksessa noin viisikymmentä henkilöä; he olivat yleensä sangen tervejärkistä väkeä, mutta mahdoton on saada kokoon viittäkymmentä henkilöä, jotka terveeseen järkeen nähden ovat aivan samalla tasolla. He tekivät joskus erehdyksiä — ja niistä saa kuulla alituisesti puhuttavan. Lahjapalkkion saamiseen vaadittiin, että työmiehen tuli elää yhdessä perheensä kanssa ja pitää siitä sopivaa huolta. Useiden ulkomaalaisten työmiesten keskuudessa meidän täytyi vastustaa sitä huonoa tapaa, että he pitivät lisäasukkaita, muuttaen siten kodin elämispaikasta rahanansaitsemiskeinoksi. Mutta paras todistus siitä, että meidän suunnitelmamme yleensä vaikutti paljon hyvää, on sen tulos. Kun se ensin pantiin toimeen, katsottiin 60 % työmiehistä heti lahjapalkkioon oikeutetuksi, kuuden kuukauden kuluttua oli niiden määrä 78 % ja vuoden lopussa 87 %. Puolentoista vuoden kuluttua oli vain 1 % sellaisia, joille sitä ei katsottu voitavan suorittaa.
Suuret palkat aiheuttivat toisiakin tuloksia. Vuonna 1914, kun ensimmäinen suunnitelmamme pantiin täytäntöön, oli meillä 14,000 työmiestä, ja voidaksemme säilyttää pysyvästi läpi vuoden tämän lukumäärän meidän täytyi käyttää palveluksessamme noin 53,000 työmiestä vuodessa. Vuonna 1915 ei enää tarvinnut ottaa palvelukseen enempää kuin 6,508, ja tämä tapahtui suurimmaksi osaksi liikkeen laajentumisen johdosta. Jos nykyisen työläismäärämme aikana vallitsisi entinen, alinomainen vaihtelu, täytyisi käyttää palveluksessa noin 200,000 työmiestä vuodessa, mikä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Niin vähäinen kuin työn hoitamiseen vaadittava harjoitus onkin, emme voi tyytyä joka päivä, viikko tai kuukausi uuteen työläiskuntaan, sillä vaikkakin työmies kahden tai kolmen päivän kuluttua voi hoitaa tehtävänsä kunnollisesti ja riittävän lyhyessä ajassa, saavuttaa hän vuoden kuluttua vielä suuremman taitavuuden. Työväestön vaihdoksesta ei meillä sittemmin olekaan ollut huolta. On vaikea esittää tarkkoja numeroita, sillä silloin kun emme pidä tehtaita täydessä käynnissä, panemme toimeen työnvaihtoa työläistemme keskuudessa, jotta niin monet kuin mahdollista tulevat saamaan työtä. Tämä tekee vaikeaksi erottaa, kuka on meiltä vapaaehtoisesti lähtenyt kuka ei. Meillä on nyt niin vähän huolta työvoiman vaihdoksesta, että emme enää huoli valaista näitä seikkoja numeroilla. Oletan sen tekevän noin 3 tai 6 % kuukaudessa.
Me olemme tehneet erinäisiä muutoksia järjestelmään, mutta emme ole luopuneet tästä periaatteesta: jos tahdotte, että työmies antaa teille aikansa ja voimansa, niin antakaa hänelle silloin palkka, joka vapauttaa hänet taloudellisista huolista. Se kannattaa. Sitten kun aloimme maksaa korkeita palkkoja ja lahjapalkkioita — jotka nousivat noin kymmeneen miljoonaan, ennenkuin muutimme järjestelmää — osoittivat liiketulomme, että korkeiden palkkojen maksaminen on mitä tuottoisin liikkeenhoitamistapa.
Saattoi tehdä oikeutettuja muistutuksia sellaista rahallista etua vastaan, joka oli riippuva työmiehen hyvästä käytöksestä, sillä se kallistui holhoukseen. Semmoista ei teollisuudessa saa esiintyä. Ei käy enää laatuun yhteishyvälaitos, josta käydään nuuskimassa työläisten yksityisiä asioita. Ihmiset tarvitsevat sekä neuvoa että apua, joskus vielä erikoista apua, ja sitä pitää niiksi ollen kyllä antaakin. Mutta laaja ja käytännöllisesti toteutettu panosten, yhteistyön ja oikean vastikkeen suunnitelma merkitsee teollisuuden tukevuudelle ja järjestelyjen lujuudelle enemmän kuin mikään syrjästäpäin harjoitettu yhteiskunnallinen avustustoimi.
Muuttamatta itse periaatetta, olemme kuitenkin muuttaneet maksumenetelmää.
X luku.