Yleishyödytys voidaan perustaa altruismille, mutta se tie ei tavallisesti ole paras. Tuntehikkaisuus heikentää helposti käytännöllistä toimintaa.
Vaikeus ei ole siinä, että tuotantoyrityksillä ei olisi kykyä oikeudenmukaisesti jakaa luomaansa rikkautta, vaan siinä, että tuhlaus on niin suuri, että ylijäämää ei ole riittävästi työmiehelle eikä omistajalle, siitä huolimatta että tuotteet tavallisesti myydään niin korkeihin hintoihin, että nämä ehkäisevät kulutusta.
Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että milloin tahansa kahta miestä käytetään työhön, jonka yksi voi suorittaa, milloin tahansa hehto hiiliä kuljetetaan tarpeettomasti metrinkin verran, milloin tavaran valmistaminen ei tapahdu mahdollisimman parhaalla tavalla ja mahdollisimman suurta käyttöä varten tai milloin työ on huonommin tehty kuin se voisi olla, niin sisältää se arvojen tuhlausta, ja nämä arvot otetaan yhteiskunnan yhteisistä rikkauksista.
Ajateltakoon esimerkiksi voiman haaskausta. Mississippi-virran laaksossa ei ole kivihiiliä. Mutta laakson läpi virtaa miljoonia käyttökelpoisia hevosvoimia sisältävä Mississippi-virta. Mutta kun ihmiset sen rannoilla haluavat voimaa tai lämpöä, ostavat he hiiliä, joita on kuljetettu satojen mailien päästä ja jotka siis täytyy myydä paljon yli arvonsa lämpö- ja voimakannalta. Taikka taas heillä ei ole varaa ostaa kalliita hiiliä, jolloin he sen sijaan menevät kaatamaan puita, siten hävittäen vesivoiman miltei suurimman säilyttäjän. Aivan viime aikoihin saakka he eivät ole ajatelleetkaan jalkainsa juuressa olevia voimamääriä, joista — lukuunottamatta itse voimalaitteita — voisi melkein ilmaiseksi saada lämpöä, valoa ja voimaa koko sille suurelle väestölle, jota laakson on ylläpidettävä.
Apukeino köyhyyttä vastaan ei ole suuremmassa itsekohtaisessa säästäväisyydessä, vaan paremmassa tuotannossa. "Tarkkuuden" ja "säästäväisyyden" aatteita on liioiteltu. Sana "säästäväisyys" edustaa jotakin, jota pelätään. Jonkun, tavallisesti hyvin aineellista laatua olevan seikan kautta on joku ihminen saanut voimakkaan vaikutelman vallitsevasta suunnattomasta tuhlauksesta. Hän alkaa kammota kaikkea liioittelua ja takertuu käsitteeseen "säästäväisyys". Mutta yhdestä pahasta paetaan vain pienempään pahaan. Hairahduksesta ei päästä totuuteen yhdellä harppauksella.
Henkisesti vain puoleksi hereillä olevat ihmiset otat ottaneet säästäväisyyden itselleen säännöksi. Tosinhan se on parempi kuin tuhlaavaisuus, mutta sen hyödyn arvo saattaa kuitenkin olla epäiltävä. Ihmiset, jotka ovat ylpeitä säästämiskyvystään, pitävät sitä hyveenä, mutta onko mitään säälittävämpää kuin ihmisparka, joka antaa runsaan elämän vuodet ja päivät mennä polusta ja tarttuu kouristuksentapaisesti muutamiin metallipalasiin? Mitä avua voi olla siinä, että riistää itseltään kaikkein välttämättömimmän? Tunnemmehan kaikki tuollaisia säästäviä ihmisiä, jotka näyttävät olevan saitoja yksinpä sen ilmankin suhteen, jota hengittävät. He kutistuvat ruumiillisesti ja henkisesti. Säästäväisyys voi sisältää tuhlausta, sillä se haaskaa elämän arvoja ja kalvaa elämää. On näet olemassa kahta lajia tuhlausta. Toinen kevytmielisen, joka hukkaa omaisuutensa hummailevaan elämään, toinen saiturin, joka antaa omaisuutensa mädätä ilman mitään hyötyä. Tarkka talousmies voi helposti joutua samaan tasoon saiturin kanssa. Liioittelu on tavallisesti vastaponnahdusta kaikkien menojen karttamisesta, niinkuin säästäväisyys on ylellisyyden aiheuttamaa vastavaikutusta.
Kaikki on annettu meille hyödyksi, ja kaikki paha, mitä saamme kärsiä, johtuu väärinkäytöstä. Pahin synti, minkä voimme tehdä kaikkea sitä vastaan, mikä meitä ympäröi jokapäiväisessä elämässä, on sen väärinkäyttö. Kaikki tuhlaus on väärinkäyttöä; kaikki väärinkäyttö on tuhlausta.
Säästämistäkin voidaan liioitella. Viisasta ja suotavaa on pysyä määrätyissä rajoissa, mutta säästäväisyydessä voidaan myöskin mennä liian pitkälle. Me opetamme lapsiamme säästämään lanttejansa, ja sillä on merkitystä yrityksenä vastustaa ajattelemattomia ja itsekkäitä menoja. Mutta se ei anna positiivista tulosta; se ei johda lasta niille varmoille ja hyville poluille, joilla hän voi kulkea eteenpäin tunnustelemalla tietänsä ja itse määräämällä menonsa. Ennemminkin kuin säästämistä olisi lapselle opetettava rahojen oikeata käyttämistä. Useimpien ihmisten, jotka vaivoin säästävät kokoon muutaman dollarin, pitäisi sijoittaa ne ensin oman itsensä hyödytykseksi ja sitten johonkin hyödylliseen työhön. Luultavasti he saisivat sillä tavoin muutakin säästettävää. Nuorten ihmisten pitäisi pikemmin sijoittaa rahoja kuin säästää niitä. Heidän tulisi sijoittaa rahoja omaan itseensä lisätäkseen siten luovia voimiansa. Saavutettuansa yleishyödyllisen huippukohtansa on heillä panna säästöön, määräperäisen suunnitelman osana, tuntuva osa tuloistansa. Mutta se ei ole säästämistä, että ehkäisee itseään kehittymästä tuottoisammaksi. Sillä vain vähentää lopullista pääomaansa ja heikentää luonnon omien pääomansijoitusten arvoa. Hyödyn periaate on paras tienopas. Hyöty on jotakin positiivista, liikkuvaa ja eloa-antavaa. Hyöty on elämää. Hyöty lisää hyvän yhteissummaa.
Me voimme välttää köyhyyttä itseltämme ja omiltamme muuttamatta yleisiä elinehtoja. Suuremmat palkat, korkeammat hinnat, suuremmat ansiot ja muut lisäykset rahojen sijoittamiseksi sinne tai tänne, ne ovat vain yhden tai toisen ihmisluokan yrityksiä pelastaa oma nahkansa. Toisista tässä välitetään vähät. On olemassa se mieletön usko, että jos vain saa hankituksi rahaa, niin suoriutuu hyvin kaikesta. Työntekijät uskovat tarvitsevansa vain korkeampia palkkoja, ja pääoma panee luottamuksensa suurempaan voittoon. Kaikilla on liikuttava usko siihen, mitä kaikkea raha muka voi saada aikaan. Raha on sangen hyödyllinen säännöllisissä oloissa, mutta sillä ei ole suurempaa arvoa kuin minkä ihmiset siihen panevat tuotannon kautta, ja sitä voi suuresti väärinkäyttää. Sitä voidaan todellisen rikkauden vastikkeena palvella niin taikauskoisesti, että sen arvo menee kokonaan hukkaan.
Siitä mielipiteestä pidetään itsepintaisesti kiinni, että teollisuuden ja maanviljelyksen välillä vallitsee oleellinen vastakkaisuus. Mutta sellaista vastakkaisuutta ei ole. On joutavaa väittää, että koska kaupungeissa on liikaväestöä, pitäisi jokaisen palata maata viljelemään. Jos ihmiset menettelisivät niin, olisi maanviljelys piankin kaikkea muuta kuin kannattava. On yhtä järjetöntä, jos kaikki säntäävät teollisuuskaupunkeihin. Jos maalaistalot ovat autioina, niin mitä silloin hyödyttää teollinen tuotanto? Maanviljelyksen ja teollisuuden välillä voi vallita vuorovaikutus. Tehtailija voi toimittaa maanviljelijälle, mitä tämä tarvitsee, ja maanviljelijä ja muut raaka-aineiden tuottajat voivat hankkia tehtailijalle, mitä hän taas tarvitsee. Kulkulaitoksen välityksellä voimme saada aikaan terveen ja kannattavan, keskinäiseen avustukseen ja hyötyyn perustuvan järjestelmän. Jos lisäksi elämme pienemmissä yhteiskunnissa, missä jännitys ei tule niin suureksi ja missä voimme saada peltojen ja puutarhain tuotteita ilman varsin monia välikäsiä, niin tuskin tulee kysymystä köyhyydestä tai levottomuudesta.