Katsokaamme sesonkityötä ja ottakaamme rakennustoiminta esimerkiksi. Eikö ole suurta voimantuhlausta, jos antaa rakennustyöläisten nukkua pesässään koko talven uutta rakennuskautta odotellessa? Samanlaista tuhlausta on, jos annetaan taitavien sesonkityömiesten, jotka päästäkseen talven toimettomuudesta ovat hankkineet itselleen tehdastyötä, jäädä tehtaisiin sesongin ajaksi siitä pelosta, etteivät sitten enää saisi takaisin paikkojansa. Jos maanviljelijä voisi lähteä tehtaasta kyntämään, kylvämään ja korjaamaan eloa tilallaan, ja jos rakennustyöläinen voisi tehdä samoin antautuakseen hyötyisään ammattiinsa niin kauan kuin rakennuskautta kestää, niin kuinka paljoa parempi olisikaan heidän mielialansa ja kuinka paljoa helpommin toimisikaan maailmankoneisto!
Ajatelkaa, että me kaikki eläisimme kolmena, neljänä kevät- ja kesäkuukautena tervettä ja raitista elämää luonnon helmassa! Silloin ei meillä enää olisi missään "kuollutta aikaa".
Maanviljelyksellä on kuollut aikansa, ja silloin pitäisi maanviljelijän mennä tehtaaseen auttamaan niiden tavarain tuottamisessa, joita hän tarvitsee taloansa varten. Myöskin tehtaalla on hiljainen aikansa, mutta silloin on työmiehen aika mennä maalle auttamaan leivän tuottamista. Sillä tavoin voitettaisiin joutoajat ja palautettaisiin tasapaino tekniikan ja luonnon välille.
Me saisimme myöskin monipuolisemman elämänkatsomuksen, mikä ei olisi vähin siunaus. Kahden ammatin yhdistäminen ei ole ainoastaan aineellisesti edullista; se laajentaa myöskin näköpiiriä ja terästää arvostelukykyä. Suuri osa aikamme rauhattomuudesta ja levottomuudesta on ahdasnäköisyyden ja ennakkoluulojen tulosta. Jos työmme olisi vaihtelevampaa, jos näkisimme enemmän elämästä ja ymmärtäisimme kuinka tarpeellinen toinen tekijä on toiselle, niin pysyisimme tasaisempina. Jokaiselle on jonkun ajan työskentely ulkona luonnossa virkistävää.
Tämä ei ole ollenkaan mahdotonta toteuttaa. Mikä on oikein ja toivottavaa, se ei koskaan ole mahdotonta. Se vaatisi vain vähän enemmän yhteistyötä — hiukan vähemmän mielenkiintoa itsekkäisiin rientoihin ja hiukan enemmän mielenkiintoa itse elämään.
Rikkaista on hyvin mieluista päästä kolmen, neljän kuukauden ajaksi vuodessa elämään jossakin ajanmukaisessa kesä- tai talviparantolassa, mutta Amerikan kansan suuri enemmistö ei tuhlaisi aikaansa sillä tavoin vaikka voisikin. Se hankkisi itselleen sen sijaan työtä, joka samalla kertaa olisi virkistystä.
Tuskin voi epäilläkään, etteikö se levottomuus, jota me ainaisesti näemme ympärillämme, ole seurausta luonnottomasta elintavastamme. Ihmisiä, jotka vuoden umpeensa tekevät yhtä ja samaa ja ovat suljetut pois terveellisestä auringonvalosta ja elämästä ulkona vapaassa luonnossa, voi tuskin moittia, jos he näkevätkin asiat ja olot eksyttävässä valossa. Ja tämä koskee niin työmiestä kuin kapitalistiakin.
Onko elämässä sitten mitään, joka todella voisi estää luonnollisen ja terveen elämäntavan? Ja onko teollisuudessa mitään, joka ei soveltuisi siihen, että kaikkia ammatteja, kutakin vuorostaan, tekisivät ne, jotka ovat siihen pystyviä? Voidaan huomauttaa, että tuotanto häiriytyisi, jos työväestö joka kesä poistuisi tehtaasta, mutta meidän täytyy katsella tätä seikkaa yleiseltä näkökannalta. Meidän täytyy ottaa huomioon suurempi tarmo ja työhalu kolmen tai neljän vapaassa luonnossa vietetyn kuukauden jälkeen, ja meidän on myöskin ajatteleminen, kuinka hyödyllisesti tämä palaus peltotöihin vaikuttaisi elinkustannuksiin.
Kuten eräässä edellisessä luvussa olen huomauttanut, olemme askarrelleet myöskin maanviljelys- ja tehdastyön yhdistämisen alalla, ja se on antanut hyvin tyydyttäviä tuloksia. Northvillen luona, kaukana Detroitista, on meillä pieni tehdas, jossa valmistetaan venttiilejä. Sekä johto että koneisto kokonaisuudessaan ovat verrattain yksinkertaisia, sillä tehtaassa valmistetaan ainoastaan tätä yhtä esinettä. Meidän ei tarvitse etsiskellä taitavia työmiehiä. Taitavuus on keskitetty koneeseen. Seudun väestö jakaa aikansa tehtaan ja maanviljelyksen välillä, sillä mekanisoitu maanviljelys ei vaadi paljoa aikaa. Tehdas käy vesivoimalla.
Hiukan laajempaan mittakaavaan suunniteltua tehdasta rakennetaan parhaillaan Flat Rockin luona, noin viidentoista mailin päässä Detroitista. Me olemme padonneet joen, ja tämä patous on samalla siltana Detroitin—TToledon—Irontonin-rautatiellä, joka tällä kohtaa tarvitsi uutta siltaa. Siellä aiomme valmistaa kaiken tarvitsemamme lasin. Joen patous antaa meille riittävästi vettä kaiken raaka-aineksen kuljetukseen ja myöskin voimaa sähkölaitoksen avulla. Kun tehdas sijaitsee keskellä maanviljelysseutua, ei siellä ole myöskään pelkoa liikakansoituksesta tai niistä monista epäkohdista, jotka niin usein aiheutuvat ihmisten liian runsaasta keskittämisestä yhteen kohtaan. Työmiehillä on tehdastyönsä ohella sekä talo että maata, ja nämä maapalstat ovat hajallaan viidentoista tai parinkymmenen mailin alalla, sillä nykyään voivat työmiehet tietysti tulla tehtaaseen automobiililla. Me tulemme täällä saamaan onnistuneen maanviljelys- ja teollisuusyhtymän, ilman keskityksen ja liikakansoituksen haittoja.