Usko, että teollisuusmaan täytyy keskittää kaikki teollisuushaaransa, on minun nähdäkseni perusteeton. Se on ainoastaan väliaste teollisuuden kehityksessä. Kun olemme viisastuneet teollisuudessa ja oppineet valmistamaan tavaroita, joiden osat voidaan vaihtaa, niin voidaan näitä osia valmistaa aina suotuisimmissa oloissa. Nämä olot eivät ole suotuisia ainoastaan työmiehen vaan myöskin tuotannon kannalta. Ei voi rakentaa suurta tehdasta pienen kosken varteen, mutta sinne voi sijoittaa pienen tehtaan, ja monien tällaisten pienten tehtaiden yhtymä, joista kukin kuitenkin muodostaa oman kokonaisuutensa, tulee huomattavasti huokeammaksi kuin suuri tehdaslaitos. Mutta onhan tästä säännöstä myöskin poikkeuksia. River Rougessa esimerkiksi, missä me yhdistämme raudanvalmistuksen itse valantaan ja käytämme hyväksemme kaiken ylijäävän virran voiman, on suuri laitos ja samalle paikalle koottu suuri työvoima välttämätön. Mutta tällaiset poikkeustapaukset eivät tule vaikuttamaan haitallisesti siihen kehitykseen, joka tahtoo vastustaa teollisuuden keskittymistä.

Teollisuus tulee hajoiteltavaksi. Ei ole yhtään kaupunkia, joka rakennettaisiin ennalleen, jos se tuhoutuisi — mikä sinänsä on todistus siitä, minkä arvoisiksi me todellisuudessa arvioimme kaupunkeja. Kaupungilla on ollut paikkansa täytettävänä ja tehtävänsä suoritettavana. Maaseutu ei ikinä olisi saanut nykyistä kukoistustaan ja eloisuuttaan ilman kaupunkeja. Asumalla yhteensullottuina samaan paikkaan ovat ihmiset oppineet paljon, mitä he eivät koskaan muuten olisi keksineet, jos vain olisivat asuneet yksinäisyydessä maalla. Terveydenhoito-olot, valaistusjärjestelmä ja yhteiskunnallinen järjestely — ne ovat kaikki tuloksia ihmisten kaupungeissa saamista kokemuksista. Mutta kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat, joita meidän täytyy kärsiä, ovat myöskin syntyneet kaupungeissa ja ovat keskitettyinä niihin. Pienemmissä yhdyskunnissa, missä elämä kulkee vuodenaikojen mukaisesti, ei löydy äärimmäistä köyhyyttä eikä rikkautta eikä rahtuakaan siitä tavattomasta levottomuudesta, joka on suurten yhdyskuntien tunnusomainen leima. Miljoonain ihmisten asumassa kaupungissa on jotakin kesytöntä ja uhkaavaa. Muutamien kilometrien päässä siitä saa tyytyväinen ja onnellinen maalaiskylä lukea kaupunkilaisten kaikennäköisistä hullutuksista! Suurkaupunki on todella sangen avuton kapine. Kaikki, mitä se käyttää, täytyy sille muualta lähettää. Ellei kulkulaitos toimi, lakkaa kaupunkikin toimimasta. Se ei voi hankkia ravintoa, vaatteita tai lämpöä itselleen. Työolot ja elämäntapa kaupungissa on niin keinotekoista, että meidän terve vaistomme joskus kapinoi niiden suurta luonnottomuutta vastaan.

Ja lopuksi käy eläminen suurkaupungeissa ja liiketoimen harjoittaminen sellaisissa aivan sietämättömän kalliiksi. Kaupungit rasittavat elämää sellaisilla taakoilla, ettei tahdo jäädä mitään, mistä elää. Poliitikkojen on ollut helppo lainata rahaa, ja he ovat lainanneet sitä äärimmäiseen rajaan saakka. Viime vuosikymmenenä ovat kaupunkimenot kasvaneet suunnattomasti, ja suuri osa näitä menoja kuluu lainarahojen korkojen maksuun. Nämä rahat on sijoitettu joko tuottamattomiin rakennuksiin tai laitoksiin, joita ilman kaupunki ei tosin voi tulla toimeen, kuten vesijohtoihin ja lokaviemäreihin, mutta jotka ovat järjettömän kalliisti rakennettuja. Näiden laitosten ylläpitokustannukset ja ihmispaljouden ja liikenteen säännöstelyn vaatimat menot ovatkin paljoa suuremmat kuin niistä saatava hyöty. Nykyaikainen kaupunki on ollut suuri tuhlari, tänään se on vararikon partaalla, huomenna se ehkä lakkaa olemasta.

Halvan ja helposti hankittavan voiman saanti tulee suuremmassa määrässä kuin mikään muu palauttamaan tasapainoa elämään ja poistamaan sen haaskauksen, joka on ollut köyhyyden pää-asiallisimpia syitä. On olemassa monenlaisia voimalähteitä. Yhdelle kunnalle voi olla kaikkein taloudellisin menettelytapa hankkia itselleen sähköä höyryvoima-aseman avulla, joka sijaitsee jonkin hiilikaivoksen lähellä; toiselle yhdyskunnalle voi vesisähkövoima olla edullisempi. Mutta joka kunnassa täytyy olla voima-asema, joka antaa voimaa halvasta hinnasta — tämän pitäisi olla sille yhtä oleellinen tarve kuin rautatieaseman tai vesijohtolaitoksen omistaminen. Me voisimme vallita suuria voimalähteitä ja pakottaa ne työskentelemään yhteiseksi hyödytykseksi, elleivät menot pääoman hankkimiseksi olisi esteenä. Minä luulen, että meidän täytyy joltakin osalta tarkistaa käsitystämme pääomasta.

Se pääoma, jonka liikeyritys itse tuottaa ja sitten käyttää lisätäkseen työmiesten mahdollisuuksia elää hyvää ja huoletonta elämää sekä hankkiakseen työtä yhä useammille ja useammille ihmisille, kun samalla yleisön menot vähenevät — se pääoma ei merkitse mitään vaaraa ihmiskunnalle. Se on työn ylijäämää, jota käytetään kaikkien hyväksi. Se, joka tätä pääomaa hoitaa, voi tuskin arvioida sitä omaksi mieskohtaiseksi palkkiokseen. Ei kenelläkään ole oikeutta arvioida tätä ylijäämää omakseen, sillä hän ei ole sitä yksin hankkinut. Se on tulosta koko järjestön yhteisestä työstä. Omistajan päähän tullut aate on kyllä voinut saada toimeen kaiken siinä käytetyn tarmon ja johdon, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin antanut kaikkea tarmoa ja johtoa. Jokaisella työmiehellä on osuutensa tuotannosta. Ei mitään liikettä voi arvioida ottamalla ainoastaan huomioon se, mitä se nyt on, ja ne henkilöt, jotka siinä tällä hetkellä ovat toimessa. Sillä täytyy olla jatkumisen mahdollisuuksia. On maksettava parhaat palkat ja turvattava kullekin osakkaalle liikkeessä hyvä ja riittävä toimeentulo, olipa hänen paikkansa liikkeen palveluksessa mikä tahansa. Mutta jotta liikkeen olisi mahdollista ylläpitää sen palveluksessa työskenteleviä on välttämätöntä, että löytyy pääoman ylijäämää. Todella kunnollinen liikemies käyttää ylijäämäansionsa tämmöiseen tarkoitukseen. Muuten on yhdentekevää, missä tätä ylijäämää säilytetään tai kuka sitä hoitaa. Pääasia on, miten sitä käytetään.

Pääoma, joka ei lakkaamatta luo yhä suurempia ja parempia työmahdollisuuksia, on hiekkaa arvottomampaa. Pääoma, joka ei lakkaamatta paranna työoloja ja palkitse työtä kohtuullisemmin, ei täytä korkeinta tehtäväänsä. Pääoman suurimpana hyötynä ei ole uusien rahojen hankkiminen, vaan rahan pakottaminen myötävaikuttamaan maailman yleisen tilan parantamisessa. Ellemme me teollisuudellamme auta yhteiskunnallisten pulmien ratkaisua, niin emme suorita olennaisinta työtämme. Silloin ei suorittamamme yleishyödytys ole vielä täydellistä.

XV luku.

TRAKTORI JA VOIMAKONEIDEN KÄYTTÖ MAANVILJELYKSESSÄ.

Yleisesti ei liene tunnettua, että traktorejamme, joille olemme antaneet nimeksi "Fordson", alettiin valmistaa noin vuotta aikaisemmin kuin olimme aikoneet liittolaistemme sodan-aikaisen elintarvepulan vuoksi, ja koko ensimmäinen tuotantomme, koekoneita tietenkin lukuunottamatta, meni suoraan Englantiin. Me lähetimme kaikkiaan viisituhatta traktoria meren yli kriitillisenä aikana 1917-1918, jolloin sukellusalukset olivat ahkerimmillaan. Jokainen kone tuli vahingoittumattomana perille, ja Englannin valtion virkamiehet ovat olleet kyllin ystävällisiä sanoakseen, että ilman näiden koneiden apua olisi Englanti tuskin saattanut suoriutua elintarvepulasta.

Näillä, enimmäkseen naisten hoitamilla traktoreilla, kynnettiin vanhat maatilat ja pallokentät, ja koko Englanti voitiin kylvää ja viljellä tarvitsematta rajoittaa sotavoiman tai sotavarustyömiesten lukumäärää.