Saatuaan päästötodistuksensa on heille aina tarjona hyväpalkkaisia paikkoja tehtaassa. Pojan yhteiskunnallista ja siveellistä käytöstä seurataan hänen huomaamattaan. Tämä valvonta ei tapahdu ollakseen minkäänlaisena pakkona, vaan rakentuu ystävälliseen harrastukseen. Poikien kotiolot ovat tarkoin tunnetut ja heidän taipumuksensa tajutut. Heitä ei yritetäkään pilata lellittelemällä. Kerran kun kaksi poikaa yritti käydä toistensa kimppuun, ei heille saarnattu tappelun turmiollisuudesta. Heitä neuvottiin sopimaan välinsä jollain paremmalla tavalla, mutta kun he, poikien tavan mukaan, pitivät tätä alkeellista tapaa parempana, saivat he nyrkkeilykäsineet ja ajettiin erääseen tehtaan nurkkaan selvittämään asiansa. Ainoana ehtona oli, että heidän oli tapeltava samalla paikalla kunnes katsoivat saaneensa kyllikseen, ja että heitä ei saisi tavata vast'edes uudessa tappelussa tehtaan ulkopuolella. Tuloksena oli lyhyt tappelu ja — pitkä ystävyys.
Poikia kohdellaan poikina; heidän parhaita poikavaistojansa innostetaan. Ja kun näkee heitä luokalla tai verstaassa, ei voi olla huomaamatta, kuinka he alkavat tuntea oppivansa vallitsemaan ympärillään olevia oloja. He tuntevat kuuluvansa ammattiinsa ja ympäristöönsä. He tuntevat, että se mitä he tekevät merkitsee jotakin, että sen tekeminen maksaa vaivan. He tekevät työtä mielellään ja innokkaasti, sillä he tietävät, että heille opetetaan asioita, joita jokainen valpas poika haluaa tietää ja joista hän kotona alati tekee kysymyksiä, joihin siellä ei kukaan voi vastata.
Koulussa, jossa aluksi oli kuusi poikaa, on nyt kaksisataa oppilasta, ja sen järjestely on niin käytännöllinen, että siihen hyvin mahtuu seitsemänkinsataa. Alussa tuotti koulu tappiota, mutta kun minulla on keppihevosena periaate, että kaikki, minkä kannattaa elää, voi ylläpitää itsensä, niin on se saanut niin kehittää työmenetelmiänsä, että se nyt kannattaa itsensä.
Meidän on onnistunut säilyttää poikien poikaluonto. Heitä opetetaan työmiehiksi, mutta he eivät unohda olla poikia. Tämä on mitä tärkeintä. He ansaitsevat 19-35 senttiä tunnissa, mikä on enemmän kuin he voisivat ansaita millä muulla työllä tahansa, jota tavallisesti tarjotaan heidän ikäisilleen pojille. Pysymällä koulussa he ovat parempana tukena kodeilleen kuin käymällä muualla työssä. Käytyään koulun läpi on heillä hyvä yleissivistys, perustus on laskettu teknilliselle kehitykselle ja he ovat siksi ammattitaitoisia työmiehiä, että he voivat saada tuloja, jotka tekevät opintojen jatkamisen heille mahdolliseksi jos niin haluavat. Ja ellei heidän mielensä pyri suuremman tietomäärän saavuttamiseen, niin he voivat ainakin ammattitaitonsa nojalla saada hyvää palkkaa missä hyvänsä. Heillä ei ole mitään pakkoa jäädä meidän tehtaisiimme; useimmat kuitenkin jäävät tietäessään, ettei missään ole tarjona sen parempia työtilaisuuksia. Me pidämme tärkeänä, että työmiehet ovat tyytyväisiä tehtäviinsä, mutta poikien ei tarvitse katsoa olevansa sidottuja. He ovat ansainneet palkan työstään eivätkä ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Tässä ei ole puhettakaan hyväntekeväisyydestä. Koulu kannattaa itsensä.
Ford-sairaalaa hoidetaan jokseenkin samaan tapaan, mutta sodan aiheuttaman keskeytyksen vuoksi — sairaala näet luovutettiin hallituksen käytettäväksi ja siitä tuli "yleinen sairaala n:o 36", jossa oli noin puolentoista tuhatta potilasta — ei työ ole edistynyt kyllin pitkälle voidakseen osoittaa lopullista tulosta. Minä en tätä sairaalaa alkanut rakentaa. Se perustettiin Detroitin yleiseksi sairaalaksi ja tarkoitus oli, että se rakennettaisiin kerätyillä rahoilla. Minä annoin osuuteni niinkuin muutkin ja rakentaminen alkoi. Mutta kauan ennen kuin ensimmäiset rakennukset olivat katon alla, olivat rahat lopussa ja minua pyydettiin merkitsemään uusia summia. Minä kieltäydyin, sillä minun mielestäni olisi hommaajain pitänyt tietää, ennenkuin työhön ryhdyttiin, paljonko rakentaminen tulisi maksamaan. Eikä tämmöinen alku herättänyt minussa suurtakaan luottamusta laitoksen vastaiseen johtoon, kun sairaala kerran valmistuisi. Minä tarjouduin kuitenkin ottamaan haltuuni koko sairaalan ja maksamaan takaisin kaikki merkityt varat. Tämä tapahtui ja työ edistyi hyvin, kunnes valtio elokuun 1 p:nä 1918 otti haltuunsa koko laitoksen. Lokakuussa 1919 siirtyi sairaala meidän haltuumme ja samana vuonna, marraskuun 10:nä, siihen otettiin ensimmäinen yksityinen potilas.
Sairaala sijaitsee Detroitin läntisen suuren bulevardin varrella ja tontti on kahdenkymmenen eekkerin (noin 8 ha:n) suuruinen, joten siinä on hyvää tilaa laajennuksille. Se on rakennettu siten, että laitoksia voidaan tarpeen mukaan suurentaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta on tykkänään luovuttu ja me olemme koettaneet suunnitella laatuaan aivan uudenlaatuisen sairaalan sekä piirustuksiin että johtoon nähden. Rikkaita varten on olemassa monenlaisia sairaaloita. Köyhiä varten niinikään. Mutta niitä varten ei ole lainkaan sairaaloita, jotka voivat suorittaa vain vaatimattoman maksun, mutta haluavat sen joka tapauksessa maksaa, jotta eivät tuntisi vastaanottavansa almua. On pidetty itsestään selvänä, että sairaala ei voi samalla kertaa palvella yleisöä ja kannattaa itseänsä — että sen joko täytyy olla yksityisillä avustuksilla ylläpidetty laitos tai siirtyä niiden yksityisten parantolain luokkaan, jotka ovat perustetut tuottamaan rahallista voittoa. Tämän sairaalan tarkoituksena on, että se kannattaa itsensä ja tekee samalla mahdollisimman suurta hyötyä yhteiskunnalle mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja ilman vähintäkään hyväntekeväisyyden sivumakua.
Vanhaan rakennukseen s.o. siihen, joka oli rakennettu alkuperäisen suunnitelman mukaan, oli arkkitehti laatinut yhteisiä, sairassaleja. Uusissa rakennuksissa, jotka me olemme rakennuttaneet, ei ole ainuttakaan yhteissalia. Kaikki huoneet ovat yksityisiä ja kullakin on oma kylpyhuoneensa. Huoneet — joita kussakin ryhmässä on neljäkolmatta — ovat kaikki samanlaisia suuruudeltaan, sisustukseltaan ja kalustoltaan. Ei ole mitään valikoinnin varaa. Sairaalassa ei saa olla mitään erikseen osoiteltavaa ja valittavaa. Jokainen potilas on samanarvoinen kuin kaikki muutkin.
En ole lainkaan varma ovatko sairaalat, niinkuin niitä nykyisin hoidetaan, olemassa potilaita vai lääkäreitä varten. Tiedän kyllä monen taitavan lääkärin tai kirurgin käyttävän suuren osan ajastansa hyväntekeväisyyteen, mutta en ole laisinkaan vakuutettu, että lääkärinpalkkio tulee sovittaa potilaan varallisuuden mukaan, ja epäilen vahvasti, että n.s. lääkärien ammattitoveruus — lääkärisolidariteetti — on haitaksi sekä ihmiskunnalle että lääketieteen edistykselle. Taudinmäärittely — diagnoosi — ei ole vielä ehtinyt pitkälle. En tahtoisi olla sellaisen sairaalan omistaja, jossa ei olisi ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta potilaiden hoito kohdistuu siihen, mitä he todella potevat, eikä johonkin lääkärin arvelemaan tautiin. Lääkärisolidariteetti tekee väärän diagnoosin oikaisemisen tavattoman vaikeaksi. Neuvottelemaan kutsuttu lääkäri muuttaa vain perin vastahakoisesti tai ei lainkaan, ellei hän ole aivan erikoisen tahdikas, aikaisempaa diagnoosia tai potilaan hoitoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se lääkäri, joka on hänet kutsunut avukseen, on täysin yhtä mieltä hänen kanssaan, ryhdytään johonkin muutokseen, ja silloinkin se tapahtuu tavallisesti potilaan tietämättä. Tuntuu vallitsevan semmoinen käsitys että potilas, varsinkin jos hän on sairaalassa, on sen lääkärin omaisuutta, jonka käsiin hän on kerta joutunut. Tunnollinen lääkäri ei käytä potilasta hyväkseen. Vähemmän tunnollinen tekee sen. Jokaisesta lääkäristä näyttää hänen oman diagnoosinsa puoltaminen olevan yhtä tärkeätä kuin potilaan paraneminen. Me olemme sairaalassamme pyrkineet vapautumaan kaikista tällaisista totuntatavoista ja asettamaan potilaan edun kaikkein ylimmäksi. Se on sen vuoksi n.s. suljettu sairaala. Kaikki hoitajattaret ja lääkärit ovat vuosipalkalla, eikä heillä saa olla ollenkaan yksityispraktiikkaa sairaalan ulkopuolella. Lukuunottaen sairaalassa asuvat kuuluu laitoksen lääkärikuntaan yksikolmatta lääkäriä ja kirurgia. Nämä miehet on valittu mitä huolellisimmin ja heidän palkkansa antaa heille ainakin yhtä hyvät tulot kuin mitä he voisivat saada yksityispraktiikalla. Ei kenelläkään heistä ole pienintäkään yksityistuloa yhdestäkään potilaasta, eikä kukaan potilas saa olla sairaalaan kuulumattoman lääkärin hoidettavana.
Uuden potilaan vastaanottaminen on sangen mielenkiintoinen urakka. Sairaan tutkii ensin ylilääkäri ja lähettää hänet sitten edelleen tutkittavaksi kahden, kolmen tai niin monen lääkärin luo kuin katsotaan asian vaativan. Nämä tutkimukset toimitetaan aivan riippumatta siitä aiheesta, minkä vuoksi potilas tuli sairaalaan, sillä — kuten me vähitellen opimme tuntemaan — pääasiana ei ole pidettävä satunnaista vammaa, vaan potilaan yleistä terveydentilaa. Jokainen lääkäri toimittaa täydellisen tutkimuksen ja lähettää kirjallisen selostuksen ylilääkärille, saamatta tilaisuutta neuvotella tapauksesta virkatoveriensa kanssa. Vähintäin kolme, mutta joskus kuusi tai seitsemän aivan täydellistä ja ihan itsenäistä diagnoosia kertyy siten ylilääkärin käteen. Niissä on täydellinen selostus tapauksesta. Näihin varokeinoihin ryhdytään, jotta — mikäli se nykyisen tiedon puitteissa on mahdollista — saataisiin varmasti oikea diagnoosi.
Nykyään on noin kuusisataa vuodetta käytettävänä. Jokainen potilas maksaa määrätyn taksan mukaan, johon sisältyy huone, ravinto, lääkärinhoito ja sairashoito. Siihen ei tule mitään lisämaksuja. Yksityishoitajattaria ei ole. Jos tapaus vaatii enemmän hoitoa kuin yhden ryhmän hoitajattaret voivat antaa, kutsutaan ylimääräinen hoitajatar, potilaan silti tarvitsematta maksaa enempää. Tämä ei käy usein tarpeelliseksi, sillä potilaat ryhmitellään sen hoidon mukaan, jota he tulevat tarvitsemaan. Voi olla yksi hoitajatar kahta tai viittä tai seitsemää potilasta kohti. Yhdelläkään hoitajattarella ei koskaan ole enempää kuin seitsemän potilasta hoidettavana, ja erinäisten käytännöllisten järjestelyiden avulla on yhden hoitajattaren helppo hoitaa seitsemää potilasta, elleivät tapaukset ole vaikeanluontoisia. Tavallisissa sairaaloissa täytyy hoitajattarien astua monta tarpeetonta askelta. He käyttävät ajastaan enemmän kävelemiseen kuin potilaiden hoitoon. Meidän sairaalamme on suunniteltu säästämään askelia. Kukin kerros on yhtenäinen kokonaisuus ja samoin kuin olemme tehtaissa koettaneet hävittää kaiken tarpeettoman juoksun, olemme tehneet sen myöskin sairaalassa. Potilaan maksu huoneesta, hoidosta ja lääkäristä on 4 dollaria 50 senttiä päivässä. Kun sairaala laajentuu, alennetaan maksuja. Suuri leikkaus maksaa 125 dollaria. Pienemmistä leikkauksista maksetaan eri taksan mukaan. On toimeenpantu järjestely luoton myöntämiseksi asian vaatimien ehtojen mukaan. Tarkoitus on, ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman lääkärinhoitoa senvuoksi, ettei hänellä ole varaa maksaa, mutta että sairaalaa kuitenkin hoidetaan itseään kannattavana laitoksena eikä minään hyväntekeväisyysyrityksenä. Kaikki maksut ovat lasketut siten, että sairaala kannattaa itsensä. Kustannuslaskelma on sairaalassa aivan sama kuin tehtaassa. Hinnat lasketaan niin, että laitos kannattaa, eikä enempää. Pienin palkka on 6 dollaria kahdeksantuntiselta työpäivältä. Hoitajattarilla, lääkäreillä, kaikilla on kahdeksantuntinen työpäivä.