Tämä on Edisonille ominaista. Hän oli keskushenkilö silloin vielä nuoressa ja uskonvarmassa sähköteollisuudessa. Rivimiehet eivät voineet sähkölle ajatella mitään menestyksellistä kilpailijaa, mutta heidän johtajansa näki kristallinkirkkaasti, että yksi ainoa voima ei voisi suorittaa kaikkea työtä maan päällä. Minä arvelen, että senvuoksi hän juuri olikin johtaja.
Sellainen oli ensimmäinen kohtaamiseni Edisonin kanssa. Minä näin hänet sitten vasta monta vuotta myöhemmin kun moottorimme jo oli täydellistetty ja valmistettavana suuressa mittakaavassa. Hän muisti sangen hyvin ensi kohtauksemme. Sitten olemme usein tavanneet. Hän on lähimpiä ystäviäni ja me olemme vaihtaneet paljon ajatuksia.
Hänen tietonsa ovat miltei rajattomat. Hän harrastaa kaikkia ajateltavia aineita eikä tunnusta mitään rajoitusta. Hän uskoo kaiken olevan mahdollista. Ja samalla kertaa hän seisoo tukevalla maankamaralla. Hän kulkee eteenpäin askel askelelta. "Mahdoton" on hänestä vain ilmaisumuoto sille, jota toimeenpannaksemme meillä ei vielä ole riittäviä tietoja. Hän tietää, että mikäli laajennamme tietoamme, sikäli saamme valtaa mahdottoman voittamiseen. Se on järjellinen tapa toteuttaa "mahdotonta". Järjetön tapa on yrittää, näkemättä ensin vaivaa tarvittavan tiedon hankkimisesta. Maailma tulee vielä kuulemaan paljon enemmän Edisonista. Hän on vasta matkalla mahtinsa huipulle. Hän on mies, joka tulee näyttämään meille, mitä kemia todellakin voi. Sillä hän on todellinen tiedemies, joka pitää alituisesti etsimäänsä tietoa työaseena, jolla maailmaa on vietävä eteenpäin. Hän ei kuulu niihin tiedemiehiin, jotka vain keräävät tietoa aivoihinsa ja tekevät päästänsä museon. Edison on varmaankin maailman suurin tiedemies. Luulisin melkein, että hän samalla on maailman huonoin liikemies. Hän on miltei tykkänään tietämätön kaikesta, mikä koskee rahaa.
John Burroughs kuuluu myöskin niihin, joiden ystävyyden luen itselleni kunniaksi. Minäkin pidän linnuista. Rakastan ulkoilmaelämää. Käyskentelen mielelläni metsissä ja niityillä ja hyppelen aitojen yli. Meillä on viisisataa lintupönttöä tilallamme. Me nimitämme niitä lintuhotelleiksi ja yhdessä niistä, "Pontchartrainin hotellissa" — räystäspääskypöntössä — on kuusikahdeksatta eri pesää. Koko talven riippuu ruokaa sisältäviä teräslanka vasuja puissa ja meillä on iso allas, missä vesi estetään jäätymästä sähkölämmitteen avulla. Kesät talvet löytävät linnut ruokaa, vettä ja suojaa; varpuspyydykset ehkäisevät sisäänmurtoja. Me olemme haudottaneet fasaaneja ja viiriäisiä hautomakojeissa ja sitten sähköllä kypsyttäneet munat. Meillä on jos jonkinlaisia pönttöjä ja pesiä. Varpuset, jotka suuressa määrässä väärinkäyttävät vierasvaraisuutta, vaativat kiinteitä pesiä, jotka eivät heilu tuulessa; peukaloiset pitävät enemmän keinuvista pesistä. Sentähden sommittelimme peukaloispesiä joustaville terässuikaleille, joita tuulenpuuskat heiluttelivat. Peukaloiset pitivät tuumasta, varpuset eivät sitä hyväksyneet, ja siten olemme hankkineet peukaloisille rauhan. Kesällä annamme kirsikoiden jäädä puihin ja hyötymansikoiden maahan, ja minä luulen, että meillä vierailee useampia erilajisia lintuja kuin missään muualla pohjoisvaltioissa. Niin arveli John Burroughs, ja kerran, kun hän vieraili meillä, hän tapasi linnun, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Noin kymmenen vuotta sitten tuotimme ulkomailta suuren joukon lintuja — keltasirkkuja, peipposia, viherpeippoja, hamppuvarpusia, härkäpeipposia, punatulkkuja, närhiä ja kiuruja — kaikkiaan noin viisisataa. Ne viihtyivät jonkun aikaa meillä, mutta missä ne nyt ovat, en tiedä. En toiste enää tuota lintuja. Niillä pitää olla oikeus elää, missä itse tahtovat.
Linnut ovat kaikkein parhaita tovereita. Me tarvitsemme niitä niiden kauneuden vuoksi ja seuraksemme, ja me tarvitsemme niitä myöskin siitä puhtaasti taloudellisesta syystä, että ne hävittävät vahingollisia hyönteisiä. Ainoan kerran, jolloin olen käyttänyt Ford-järjestöä vaikuttaakseni lainsäädäntöön, tapahtui se lintujen hyväksi. Weeks Mc Leanin lintulaki, joka turvaa muuttolinnuillemme suojapaikat, oli jäänyt kongressiin makaamaan kaikesta päättäen kuollakseen luonnollisen kuoleman. Sen lähimmät harrastajat eivät voineet saada kansanedustajain harrastusta heräämään. Linnut eivät äänestä. Me otimme ajaaksemme asiaa ja kehoitimme jokaista kuudestatuhannesta asiamiehestämme sähköttämään piirinsä kongressiedustajalle. Alkoi näyttää siltä kuin linnuilla ehkä sentään olisi äänioikeus; laki hyväksyttiin. Muuten ei järjestöämme ole koskaan käytetty mihinkään valtiolliseen tarkoitukseen. Me myönnämme jokaiselle palkkalaisellemme vapauden noudattaa omaa vakaumustaan.
Palaan takaisin John Burroughsiin. Tietysti tunsin hänet nimeltä ja olin lukenut melkein kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, mutta en koskaan ollut ajatellut tavata häntä, kunnes hän muutamia vuosia sitten rupesi katselemaan karsaasti nykyajan edistystä. Hän kammoi rahaa ja ennen kaikkea sitä valtaa, jonka raha antaa häikäilemättömille ihmisille raiskata mielin määrin ihanaa luontoa. Hän joutui tuntemaan vastenmielisyyttä sitä toimintaa vastaan, joka luo rahaa. Hän paheksui tehtaiden ja rautateiden kolinaa. Hän asettui vastustamaan teollisia edistysaskeleita ja julisti, että automobiili tulee tappamaan rakkauden luontoon. Minun mielipiteeni olivat aivan päinvastaiset. Minusta hän oli antanut mielialojensa johtaa itsensä ihan harhaan ja senvuoksi lähetin hänelle auton pyytäen, että hän koettelisi sitä ja tutkisi, voisiko se opettaa häntä paremmin tuntemaan luontoa. Tuo automobiili — ja kesti aikaa, ennenkuin hän oppi sitä itse hoitamaan — käänsi aivan nurin hänen entiset näkökantansa. Hän havaitsi, että hän sen avulla saattoi nähdä paljoa enemmän, ja siitä lähtien, kuin hän oli saanut sen, teki hän sillä useimmat linturetkensä. Hän huomasi, että kun hänen ennen oli täytynyt pysytellä muutaman mailin piirissä, oli nyt koko seutu hänen ulottuvillaan.
Sama auto se oli alkuna meidän ystävyyteemme, joka kasvoi lujaksi ja kauniiksi. Ei kukaan voinut olla tuntematta tulevansa paremmaksi seurustelusta John Burroughsin kanssa. Hän ei ollut luonnontieteilijä ammatiltaan, mutta hän ei silti antanut tunteen korvata tunnollista tutkimusta. On helppoa luonnon helmassa antautua tunteelle, mutta yhtä vaikeaa on saada selville totuus linnusta tutkimalla mekaanista ongelmaa. Mutta John Burroughs teki sen, ja siitä johtuivat ne tavattoman oikeat havainnot, jotka hän on pannut kirjaan. Mikäli hän ylimalkaan saattoi käydä kärsimättömäksi, harmistui hän niihin miehiin, jotka eivät olleet tunnollisia tarkatessaan luonnon elämää. Jos asia lainkaan oli sen arvoinen, että siitä kirjoitettiin, niin oli se myöskin sen arvoinen, että siitä otettiin selko sen itsensä vuoksi. John Burroughs rakasti luontoa ensi sijassa sen itsensä vuoksi; hänelle se oli paljon enemmän kuin ammattikirjoittajan aineistoa. Hän rakasti sitä kauan ennenkuin hän oli sitä kirjallisesti käsitellyt.
Vanhemmilla päivillään hänestä tuli filosofi. Hänen filosofiansa ei ollut niin paljo luonnonfilosofiaa kuin luonnollista filosofiaa — metsien rauhallisessa hengessä eläneen miehen pitkiä, tyveniä ajatuksia. Hän ei ollut pakana eikä panteisti; mutta hän ei tehnyt suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon eikä ihmisluonnon ja jumalallisen luonnon välillä. John Burroughs eli tervettä elämää. Hänellä oli onni saada kodikseen sama talo, jossa hän oli syntynyt. Pitkät vuodet hän oli viettänyt ympäristössä, joka oli kaikin puolin omiaan kasvattamaan sieluntyvenyyttä. Hän rakasti metsiä ja hän opetti pölyaivoisia kaupunkilaisiakin rakastamaan niitä — hän opasti heitä omaan raikkaaseen näkemykseensä. Hän ei milloinkaan ansainnut paljon enempää kuin jokapäiväisen leipänsä. Hän olisi kukaties voinut tehdä sen, mutta se ei ollut hänen pyrkimyksensä. Samoin kuin erästä toista amerikkalaista luonnontutkijaa olisi häntä voinut nimittää linnunpesien ja metsäpolkujen tarkastajaksi. Se työ ei tietenkään tuota dollareita ja senttejä.
Kun hän oli sivuuttanut seitsemänkymmenen iän, muutti hän mielipidettä teollisuudesta. Ehkä minulla oli jotakin osaa siihen. Hän tuli havaitsemaan, ettei koko maailma voinut elää etsimällä linnunpesiä. Yhteen aikaan elämässään oli hän nyreissään kaikelle nykyaikaiselle edistykselle, varsinkin jos siihen liittyi hiilensavua ja liikennemelua. Siinä hän lähenteli kirjailija-asennetta. Wordsworth ei voinut sietää rautateitä ja Thoreau välitti näkevänsä enemmän maaseudusta kulkiessaan jalkaisin. Kenties joku samanlainen vaikutelma oli joksikin aikaa saanut John Burroughsin vastustamaan teollisuuden edistystä. Mutta vain joksikin aikaa. Hän oivalsi vähitellen, että hänelle oli edullista, että toisten maku kulki toisia ratoja, samoin kuin maailmalle oli edullista, että hänen makunsa kulki omiaan. Tuskinhan on voitu havaita minkäänlaista kehitystä lintujen pesänrakennustavassa siitä saakka kuin luonnonhavainnolta on kirjaanpantu, mutta tuskinpa siinä oli syytä ihmisille halveksia nykyisiä terveydellisiä koteja luola-asuntoihin verrattuina. Osa John Burroughsin tervettä järkeä ilmeni siinä hän ei aristellut muuttaa mielipiteitään. Hän jumaloi luontoa, mutta ei antanut luonnon eksyttää itseään harhaan. Vähitellen hän oppi arvostamaan ja hyväksymään nykyajan keksintöjä, mutta vaikka tämä sinänsä on kylläkin huomattavaa, niin jää se varjoon sen rinnalla, että tämä käänne tapahtui vielä sen jälkeen kuin hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta. John Burroughs ei ollut koskaan liian vanha muuttumaan. Hän kasvoi viimeiseen saakka. Mies, joka on niin kangistunut, että on menettänyt muuttumiskyvyn, on jo kuollut. Hautaus on sen jälkeen vain syrjäseikka.