Ulkomaankauppa tarjoaa ylen runsaasti pettymyksiä. Meidän tulisi toivoa jokaiselle kansalle mahdollisimman suuressa määrässä sille itselleen riittävää tuotantoa. Sen sijaan, että koettaisimme pitää vieraita maita riippuvina meistä ja meidän tuotteistamme, on meidän toivottava, että ne itse oppivat tuotantomenetelmät ja rakentavat lujasti muuratun sivistyksensä. Kun jokainen maa oppii tuottamaan niitä tavaroita, joiden tuottamiseen sillä on edellytyksiä, niin saavutamme kaupalle tukevan perustan: me pääsemme hankkimaan toinen toisillemme kukin omia erikoistuotteitamme, jolloin ei mikään kilpailu voi tulla kysymykseen. Pohjoinen lauhkea vyöhyke ei voi milloinkaan kilpailla kuuman vyöhykkeen kanssa troopillisista tuotteista. Meidän maamme ei koskaan voi kilpailla itämaiden kanssa teen tuotannosta tai kuuman vyöhykkeen maiden kanssa kumin saannista.
Verrattain suuri osa ulkomaankauppaamme perustuu ulkomaisten ostajiemme takapajullaoloon. Itsekkäisyys saattaisi meitä yrittämään ylläpitää tätä takapajuisuutta. Ihmisrakkaus sitävastoin kehoittaisi meitä auttamaan kehittymättömiä kansoja itse hoitamaan omat tarpeensa. Esimerkiksi voimme ottaa Meksikon. Olemme kuulleet puhuttavan paljon Meksikon "kehittämisestä". Pitäisi puhua "nylkemisestä". Kun sen runsaita luonnonrikkauksia käytetään lisäämään vierasten kapitalistien omaisuuksia, niin kysymys ei ole kehittämisestä, vaan pikemminkin ryöstämisestä. Meksikoa on mahdoton kehittää kehittämättä ensin itse meksikolaista. Mutta kuinka paljon huomiota onkaan Meksikon koko ulkomaisen "kehittämisen" aikana kiinnitetty siihen kehitykseen, jota kansa itse saattaisi tarvita? Meksikolaista työmiestä on pidetty vain ulkomaisten kehittäjäin polttoaineena. Ulkomaankauppa on edistänyt hänen alentamistaan.
Lyhytnäköiset ihmiset pelkäävät tällaisia ajatuksia. He kysyvät:
"Kuinka silloin ulkomaankauppamme kävisi?"
Kun Afrikan asukkaat alkavat itse viljellä puuvillaa, kun Venäjän asukkaat itse valmistavat maanviljelyskoneensa ja Kiinan asujamet alkavat itse valmistaa mitä tarvitsevat, niin tapahtuu tietenkin muutos — mutta kuvitteleeko todella kukaan vähänkin ajatteleva ihminen, että maailmassa voi kauan jatkua nykyistä oloa, jolloin muutamat harvat kansat varustavat koko maailman sen tarpeilla? Täytyy ottaa huomioon maailma sellaisena, miksi se muuttuu, kun sivistys on yleisesti levinnyt, kun jokainen kansa on oppinut pitämään huolen itsestään.
Kun kansa alkaa käydä hermostuneeksi ulkomaankaupastaan, on se tavallisesti riippuvainen muista kansoista raaka-aineiden saantiin nähden ja tekee oman väestönsä tehtaiden rehuksi, luo erikoisen rikkaiden luokan ja lyö omat kaikkein lähimpänä olevat tehtävänsä laimin. Täällä on meillä Yhdysvalloissa aivan tarpeeksi tehtävää oman maamme kehittämisessä, jotta meidän pitkään aikaan tarvitsisi pälyillä ulkomaankauppaa. Maanviljelyksemme voi täyttää tarpeemme tätä työtä suorittaessamme ja meillä on riittävästi rahaa saattaaksemme sen perille. Voiko ajatella mitään sen naurettavampaa kuin että Yhdysvallat olisivat toimettomina sen vuoksi, että Japani tai Ranska tai joku muu maa ei ole lähettänyt meille tilauksia, kun edessämme on sata vuotta kestävä työ oman maamme kehittämiseksi?
Kauppa alkoi yleishyödyttämisenä. Ihmiset antoivat liikamäärästään niille, joilta puuttui. Viljaa kasvattava kansa vei sitä sellaiseen maahan, joka ei ollut viljaatuottava. Metsien asukkaat veivät puita puuttomalle tasangolle. Viinimaa vei hedelmiä kylmiin pohjoisiin seutuihin. Laidunmaan väki toi lihaa heinättömille maille. Tämä kaikki oli yleishyödytystä. Kun kaikki maailman kansat ovat kehittyneet itse-elätyksen kannalle, palautuu kauppa taas tälle pohjalle. Liike-elämä muuttuu taas hyödytykseksi. Kilpailua ei tule enää olemaan, sillä ei ole perustaa, mihin rakentua. Eri kansat tulevat kehittämään itselleen taituruuden, joka takaa niille jonkinlaisen monopolin eikä synnytä kilpailua. Alusta saakka on kukin rotu osoittanut erikoisia taipumuksia: yksi hallitsemiseen, toinen asutukseen, kolmas merenkulkuun, muutamat taiteisiin ja musiikkiin, toiset taas maanviljelykseen, liiketoimintaan ja niin edespäin. Lincoln selitti, että Amerikan kansa ei voi pysyä puoleksi vapaana, puoleksi orjuutettuna. Ihmiskunta ei voi pysyä puoleksi riistäjinä, puoleksi riistettyinä. Kunis tulemme yhdellä haavaa ostajiksi ja myyjiksi, samalla kertaa tuottajiksi ja kuluttajiksi emmekä käytä syntyvää ylijäämää voitoksemme vaan lähimmäistemme hyödytykseksi, sinis ei sotkuisiin oloihimme tule selvyyttä.
Ranskalla on antaa maailmalle arvoja, joita mikään kilpailu ei voisilta riistää. Samoin Italialla. Samoin Venäjällä. Samoin Etelä-Amerikan valtioilla. Samoin Japanilla. Samoin Englannilla. Samoin Yhdysvalloilla. Jota pikemmin me palaamme luonnolliseen erikoistumiseen ja luovumme nykyisestä järjestelmästämme: "kukin siepatkoon itsellensä, minkä voi", sitä pikemmin voimme päästä kansainväliseen itseluottamukseen ja kansainväliseen rauhaan. Yritys monopolisoida maailmankauppaa voi edistää sotien syntymistä. Se ei voi edistää kansojen vaurautta. Kerran tulevat kansainväliset pankkimiehetkin sen ymmärtämään.
Minun on ollut mahdoton löytää minkäänlaisia oikeutettuja syitä maailmansodan syttymiseen. Se näyttää kehkeytyneen hyvin sotkuisesta tilanteesta, jonka suureksi osaksi olivat luoneet sellaiset miehet, jotka katsoivat voivansa hyötyä sodasta. Vuonna 1916 saamieni tietojen nojalla uskoin, että jotkut sotivista kansoista halusivat rauhaa ja pitivät jotakin tointa rauhan hyväksi suotavana. Siinä toivossa, että asianlaita tosiaan oli näin, kustansin retkikunnan Tukholmaan sittemmin niin sanotulla "rauhanlaivalla". En kadu yritystäni. Se seikka, että se epäonnistui, ei ole minusta ratkaiseva todistus siitä, että ajatus ei olisi ollut yrittämisen arvoinen. Me opimme aina enemmän harhaotteistamme kuin onnistumisista. Se, mitä siitä retkestä opin, vastasi täysin siihen uhrattua aikaa ja rahaa. En tiedä, olivatko saamani tiedot oikeita vai harhaanjohtavia. Se on minulle samantekevä. Mutta sen uskon, että kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, että maailman tila olisi nyt parempi, jos olisi ollut mahdollista saada sota loppumaan 1916.
Sillä voiton saaminen näännytti voittajat ja puolustus näännytti voitetut. Ei kukaan saanut vähintäkään etua, kunniallista tai kunniatonta, sodasta. Kun Yhdysvallat menivät mukaan, toivoin siitä vihdoinkin tulevan sodan, joka lopettaisi kaikki sodat, mutta nyt tiedän, että sodat pystyvät yhtä vähän lopettamaan sotia kuin hirmutulipalo tekee loppua vastaisista tulenvaaroista. Kun meidän maamme otti osaa sotaan, oli jokaisen kansalaisen velvollisuus tehdä voitavansa saattaaksemme perille sen, mihin olimme ryhtyneet. Minusta on sodanvastustajan velvollisuutena vastustaa sotaan ryhtymistä aina siihen hetkeen saakka, jolloin sodanjulistus on tapahtunut.