Tuskin mitään sanaa lienee nykyaikana niin kulutettu kuin sanaa "kansanvaltaisuus", ja ne, jotka sitä äänekkäimmin huutavat, haluavat sitä tavallisesti vähimmän. Minä olen aina epäluuloinen ihmisiä kohtaan, jotka pitävät sujuvia puheita kansanvaltaisuudesta. Arvelen, mahtaako heidän tarkoituksenaan olla jonkinlaisen kansanvaltaisen hirmuvallan aikaansaaminen vai haluavatko he saada jonkun toisen tekemään puolestaan, mitä heidän pitäisi itsensä suorittaa. Minä kannatan kansanvaltaisuutta, joka antaa kaikille samanlaiset mahdollisuudet kunkin kyvyn mukaisesti. Luulen, että jos kiinnitämme enemmän huomiota lähimmäistemme hyödyttämiseen, tulemme vähemmän huolehtimaan valtion tyhjistä muodoista ja käyttämään voimamme sellaiseen, jonka täytyy tulla tehdyksi. Jos ajattelisimme yleishyödytystä, emme niin paljoa huolehtisi hyvästä hengestä teollisuudessa ja elämässä, emme ajattelisi massoja ja luokkia tai kysymystä, onko teollisuuden käytettävä palveluksessaan ainoastaan järjestöihin kuuluvia työmiehiä ja muuta sellaista, millä ei ole yhtään mitään tekemistä elämän todellisten olojen kanssa. Me voisimme tulla asian ytimeen, kuten olisi hyvin tarpeen.
Hämmästys tärähdyttää mieliä niiden herätessä tietoisuuteen, että koko ihmiskunta ei olekaan inhimillistä — että kokonaiset ihmisryhmät eivät katsele toisiaan inhimillisin tuntein. Suuria ponnistuksia on tehty, jotta tämä asia saataisiin näyttämään siltä, kuin koskisi se vain jonkin määrätyn ihmisluokan asennetta, mutta itse asiassa se on menettelyä, jota kaikki luokat osoittavat, mikäli ne ovat väärien luokkamielteiden vallassa. Aikaisemmin, kun agitatsionin ainaisena tehtävänä oli pakottaa ihmiset uskomaan, että vain "rikkailta" puuttui inhimillisiä tunteita, tuli se käsitys yleiseksi, että inhimilliset hyveet asuivat "köyhien" keskuudessa.
Mutta "rikkaat" ja "köyhät" ovat molemmat hyvin pieniä vähemmistöjä, eikä yhteiskuntaa voi jakaa näiden nimitysten perusteella. Moni rikas on köyhtynyt muuttamatta luontoansa ja köyhä rikastunut niinikään ilman, että se on mitään vaikuttanut.
Rikkaiden ja köyhien välillä on kansan enemmistö, joka ei ole köyhä eikä rikas. Yhteiskunta, jossa olisi pelkkiä miljoonamiehiä, ei eroaisi nykyisestä yhteiskunnastamme. Muutamat miljoonamiehet saisivat viljellä viljaa, leipoa leipää, tehdä koneita ja kuljettaa junia — muutoin kuolisivat he nälkään. Jonkun täytyy tehdä työ. Rajoitettuja luokkia ei todellisuudessa ole. On ihmisiä, jotka tahtovat tehdä työtä, ja ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Useimmat niistä "luokista", joista kirjoissa ja lehdissä saa lukea, ovat olemassa vain mielikuvituksessa. Ottakaahan käsiin erinäisiä kapitalistisia sanomalehtiä. Monet näissä olevat väitteet työväenluokasta kerrassaan hämmästyttävät. Me, jotka olemme olleet ja yhä olemme osana tästä luokasta, tiedämme, että nämä väitteet usein ovat perättömiä. Lukekaa sitten työväenlehtiä. Monet niissä olevat väitteet kapitalisteista hämmästyttävät niinikään. Ja kumminkin on molemmilla puolilla itunen totuutta. Se, joka on kapitalisti eikä mitään muuta, joka pelaa toisten ihmisten työn hedelmillä, ansaitsee hyvästi kaiken, mitä hänestä sanotaan. Hän on aivan samassa luokassa kuin ne kurjat nurkkapelurit, jotka peijaavat työmieheltä hänen viikkopalkkansa. Niitä väitteitä, joita kapitalistisessa sanomalehdistössä luemme työväenluokasta, ovat harvoin kirjoittaneet suurten teollisuusyritysten johtajat, vaan sellaiset kynäsankarit, jotka kirjoittavat, minkä luulevat miellyttävän työnantajiansa. Tutkikaa työväenlehdistöä, ja te huomaatte samanlaisen luokan kynäniekkoja, jotka samalla tavoin mairittelevat niitä ennakkoluuloja, joiden he luulevat työväenluokassa vallitsevan. Molemmat nämä kynäilijätyypit ovat enimmäkseen yllyttelijöitä. Mutta yllyttely, propaganda, joka ei levitä tosia tietoja, tappaa itsensä. Niin tulee käydäkin. Eihän voi saarnata isänmaallisuutta ihmisille koettaakseen saada heitä pysymään alallaan, kun heitä ryöstetään — ja jatkaa tätä saarnaamista pitkät ajat. Ette myöskään voi saarnata ankaran työn ja runsaan tuotannon hyvettä ja tehdä tätä pelkän omanvoitonpyyntönne verkoksi. Eikä työmieskään voi lauseparrella hämmentää huolenpitoa työstään.
Epäilemättä on työnantajilla tietoja, joita työmies tarvitsee voidakseen muodostaa terveen käsityksen ja oikean arvostelun. Epäilemättä on myöskin työväenluokalla tietoja, jotka ovat yhtä tärkeitä työnantajille. On kuitenkin hyvin epäiltävää, tokko kummallakaan puolella on hallussaan kaikki tiedot. Ja siinä propaganda, vaikka olisi kuinkakin menestyksellinen, juuri joutuu pulaan. Meidän tarvitsee nyt saada kaikki näkökannat yhteen — ja sen jälkeen tehdä päätelmämme.
Otetaan esimerkiksi kysymys ammattiyhdistyksistä ja lakko-oikeudesta.
Ainoa voimakas ammatillisesti järjestyneiden miesten yhtymä tässä maassa on se ryhmä, joka saa palkkioita ammattiyhdistyksiltä. Moniaat näistä toimimiehistä ovat hyvin rikkaita. Muutamat heistä yrittävät päästä vaikuttamaan suurten rahalaitostemme asioihin. Toiset taas ovat niin äärimmäisiä n.s. sosialismissaan, että he heiluvat bolshevismin ja anarkismin rajalla — heidän ammattiyhdistyspalkkionsa vapauttaa heidät työnteon pakosta, joten he voivat omistaa kaiken tarmonsa mullistavan propagandan ajamiseen. Jokainen heistä nauttii määrättyä arvoa ja määrättyä valtaa, jota he kilpailun luonnollisessa menossa eivät olisi saavuttaneet.
Jos ammattiyhdistysten luottamusmiehet olisivat olleet yhtä voimakkaita, rehellisiä, vilpittömiä ja huomattavan viisaita kuin jäsenten enimmistö on, niin olisi liike viime vuosina muodostunut aivan toisennäköiseksi. Mutta nämä toimihenkilöt eivät yleensä ole — tietenkin löytyy muutamia eteviä poikkeuksia — omaksuneet työmiehen luontaisia terveitä ominaisuuksia. He ovat pikemminkin antautuneet pelaamaan hänen heikkouksillaan. Pääasiallisesti sen viimeksitulleen väestönosan heikkouksilla, joka ei vielä tiedä, mitä amerikkalaisuus on, eikä milloinkaan tule saamaan sitä tietää, jos heitä pidetään paikallisten ammattiyhdistysjohtajien holhuun alaisina.
Lukuunottamatta niitä harvoja, jotka ovat saaneet väärän luokkataisteluopin itseensä syövytetyksi ja omaksuneet sen opin, että edistys on tyytymättömyyden synnyttämistä teollisuuden alalla ("kun olet saanut 12 dollaria päivässä, niin älä tyydy siihen, vaan ala vaatia 14; kun olet saanut työpäivän kahdeksantuntiseksi, niin älä ole niin tyhmä, että tyydyt siihen, vaan vaadi kuutta tuntia. Tee jotakin! Ryhdy aina johonkin!"), voivat työmiehet terveellä järjellänsä käsittää, että olet muuttuvat niin pian kuin jokin periaate omaksutaan ja sitä noudatetaan. Sitä eivät ammattiyhdistysjohtajat ole koskaan oivaltaneet. He toivovat, että ne olot, jotka sisältävät vääryyksiä, kahnauksia, huonoa ilmaa ja kansallisen elämän ehkäisemistä, jäisivät muuttumattomiksi. Mitäpä muuten tehtäisiinkään ammattiyhdistysten toimihenkilöillä! Onhan jokainen työkahnaus uusi todistus heidän tarpeellisuudestaan. He viittaavat niihin ja sanovat: "Siinä nyt näette! te tarvitsette meitä yhä!"
Ainoa todellinen työväenjohtaja on se, joka johtaa työmiestä työhön ja sitä vastaaviin palkkoihin, mutta ei se, joka johtaa häntä lakkoihin, jarrutukseen ja nälänhätään. Se työmiesten järjestö, jolla tässä maassa on pysyvää menestystä, on se, joka yhdistää kaikki, joiden edut ovat molemminpuolisia ja perustuvat kokonaan heidän tekemiensä palvelusten hyötyyn ja tehoon.