Me emme luota "ystävällisiin kättelyihin", "mieskohtaiseen kosketukseen" emmekä "inhimilliseen sävyyn". Aika on rientänyt senlaatuisten seikkojen ohi, työmiehet haluavat enemmän kuin lämpimiä tunteita. Yhteiskuntaoloja ei luoda sanoilla. Ne ovat nettotulosta ihmisten keskinäisistä jokapäiväisistä suhteista. Paras yhteishenki ilmenee sellaisissa teoissa, jotka maksavat liikkeenjohdolle jotakin ja hyödyttävät kaikkia. Ainoastaan sillä tavoin voi todistaa hyvää tahtoansa ja saavuttaa kunnioitusta. Valistustyöllä, virallisilla tiedoituksilla, luennoilla ja sen semmoisilla ei ole paljonkaan arvoa. Rehellisesti suoritettu oikea teko se yksin jotakin painaa.
Teollinen jättiläisliike on itse asiassa liian suuri ollakseen "inhimillinen". Se saa sellaisen laajuuden, että yksityinen henkilö katoaa. Sellaisessa suuressa liikeyrityksessä hukkuu niin työnantaja kuin työmieskin joukkoon. Mutta yhdessä he ovat rakentaneet valtavan tuotantojärjestön, joka lähettää maailmalle tavaroita, joita tämä ostaa antaen korvaukseksi rahoja, joista kaikki yrityksessä mukana olevat saavat toimeentulonsa. Todella suurta on liike sinänsä.
Suuressa liikejärjestössä, joka antaa toimeentulon sadoille ja tuhansille perheille, on jotakin pyhää. Kun näkee ympärillään maailmaan astuvat lapset, koulumatkalla olevat pojat ja tytöt, nuoret työmiehet, jotka toimeensa luottaen menevät naimisiin ja perustavat kodin, tuhannet kodit, jotka rakennetaan ja vähitellen maksetaan miesten ansioilla, kun näkee sen suuren tuotannon, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi, niin tulee liikkeen pystyssäpitäminen pyhäksi velvollisuudeksi. Se tulee suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin yksilö.
Työnantaja on vain ihminen, niinkuin työmieskin, kaikkine ihmisvajavuuksineen. Hänellä on oikeus asemaansa ainoastaan silloin kun hän pystyy sen täyttämään. Jos hän kykenee johtamaan liikettä oikealla tavalla, jos hänen väkensä voi uskoa häneen, niin että hän suorittaa työosuutensa saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan, niin hän täyttää tehtävänsä. Muussa tapauksessa on hän siihen yhtä sopimaton kuin lapsi. Työnantajaa niinkuin jokaista muutakin on arvosteltava yksistään hänen kykeneväisyytensä perusteella. Olkoon hän työmiehilleen vain nimi, kyltti ovessa. Mutta rinnalla seisoo hänen johtamansa liike — ja se on enemmän kuin pelkkä nimi. Se tuottaa toimeentuloa, ja toimeentulo on sangen olennainen, käsinkosketeltava asia. Liike on todellisuutta. Se aikaansaa jotakin. Se on elollinen yritys. Todistuksena sen elämisestä on, että palkkauspussit tulevat säännöllisesti.
Tällaisessa yrityksessä voi tuskin olla liiaksi paljoa harmoniaa, sopusointua, mutta helposti mennään liian pitkälle, jos etsitään sopusointuisia ihmisiä. Harmoniaa voi olla niin paljon, että jää liian vähän tilaa niille työnnähdyksille ja vastatyönnähdyksille, jotka sisältävät elämää — liian vähän sitä kilpailua, joka kannustaa ponnistuksiin ja edistykseen. Eri asia on, että järjestön tulee harmoonisesti toimia päämaaliansa kohti, mutta aivan toista on harmooninen työskentely järjestön jokaisen eri yksilön kanssa. Jotkut järjestöt kuluttavat liian paljon tarmoa ja aikaa ylläpitääkseen keskuudessaan harmoonista tunnetta, niin että niille tuskin jää aikaa työhön sen päämaalin hyväksi, jota varten järjestö on syntynyt. Järjestö itse on toisarvoinen asia sen oman pyrkimysperän rinnalla. Ainoa harmooninen järjestö, joka on jonkin arvoinen, on se, jossa kaikki jäsenet pyrkivät samaan päämäärään. Yhteinen päämäärä, johon rehellisesti pyritään, on suuri sopusointuisa periaate.
Minä säälin sitä, joka on niin heikko ja veltto, että hänellä aina täytyy olla ympärillään ilmakehä "hyvää henkeä" kyetäkseen tekemään työtä. Sellaisia miehiä löytyy, ja elleivät he voi mieltänsä karaista niin paljon, että vapautuvat riippuvaisuudestaan "tunteista", niin he käyvät lopulta työhön kykenemättömiksi. He eivät ole kykenemättömiä ainoastaan liikemiehinä, he ovat epäonnistuneita myöskin luonteina. On aivan kuin heidän luustonsa ei olisi kasvanut niin tukevaksi, että he voisivat seista omilla jaloillaan. Meidän liikejärjestöissämme on liian paljon riippuvaisuutta hyvästä tunteesta. Ihmiset ovat aina liiaksi taipuvaiset työskentelemään yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joista he pitävät. Semmoinen johtaa vähitellen siihen, että paljon hyvää ainesta tärvellään. Älköön minua väärinkäsitettäkö, kun käytän sanaa "hyvä henki"; minä tarkoitan sillä tottumusta tehdä persoonallinen tunne ratkaisevaksi arvostelussa. Olettakaa, että joku henkilö ei teitä miellytä. Onko se oikeastaan hänen vikansa? Eikö se yhtä hyvin voi olla teidän itsenne syy? Mitä meidän tunnetaipumuksillamme on tekemistä asiallisuuden kanssa? Jokainen tervejärkinen tietää, että on paljon ihmisiä, jotka eivät häntä miellytä, mutta jotka silti saattavat olla paljoa taitavampia kuin hän itse.
Ja siirtääksemme nyt kaiken tämän tehtaasta ulos suureen elämään, voi sanoa, ettei ole lainkaan tarpeellista, että rikas rakastaa köyhää tai köyhä rikasta. Ei ole välttämätöntä, että työnantaja rakastaa työmiestään tai päinvastoin. Välttämätöntä on, että molemmat koettavat tehdä oikeutta toisilleen tarkoin huomioonottamalla kummankin ansiot. Tämä on todellista kansanvaltaisuutta, eikä se kysymys, kenenkä pitäisi omistaa tiilit, muurisavi, uunit tai tehtaat. Kansanvaltaisuudella ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa: "Kenenkä tulee olla johtajana?"
Se on melkein samaa kuin kysyminen: "Kenen pitää olla tenorina kvartetissa?" Ilmeisesti sen, joka on tenori. Carusoa ei olisi voitu sivuuttaa. Olettakaa, että joku musikaalinen kansanvaltaisuusteoria olisi määrännyt Caruson musikaaliseen proletariaattiin. Olisiko siitä syntynyt toinen tenori Caruson tilalle? Vai olisivatko Caruson lahjat kuitenkin jääneet hänen omikseen?
XX luku.