Jos osaan lukea ajan merkkejä oikein, elämme keskellä tärkeiden muutosten aikaa. Ne tapahtuvat ympärillämme hiljaa, tuskin huomattavasti, mutta kuitenkin taukoamatta. Me opimme vähitellen yhdistämään syyn ja seurauksen. Suuri osa siitä, mitä nimitämme työhäiriöiksi — paljon siitä rauhattomuudesta, mikä havaitaan horjumattomilta näyttäneissä laitoksissa — on vain näkyväistä ilmiötä jostakin uudesta, joka on syntymässä. Yleinen mielipide on muutoksien alaista, ja meidän tarvitsee itse asiassa vain muuttaa näkökantaamme tehdäksemme hyvin huonosta järjestelmästä oikein hyvän. Ale olemme älykkäisyyden hyväksi hävittämässä sitä erikoista avua, jota olemme ihailleet kovapäisyytenä liikeasioissa, mutta joka itse asiassa oli vain puupäisyyttä. Me olemme niinikään vapautumassa joutavasta pehmeästä tunteilemisesta. Me alamme hankkia itsellemme selvemmän käsityksen realiteeteista ja rupeamme huomaamaan, että meillä on jo kaikki, mitä tarvitaan täydelliseen elämään, ja että voimme käyttää näitä mahdollisuuksia paremmin, kun vain teemme itsellemme selväksi, mitä ne sisältävät ja mitä merkitsevät.
Kaikki, mikä nykyoloissa on väärää — ja tiedämmehän kaikki, että paljon on väärää voidaan oikaista, kun siitä saadaan selkeä käsitys. Me olemme tottuneet niin paljoa tuijottamaan toisiimme, mitä siltä ja siltä puuttuu, että olemme tehneet persoonalliseksi asiaksi semmoisen, mikä on liian suurta persoonallisuudelle. Tosin on totta, että ihmisluonnolla on suuri osansa taloudellisissa ongelmissa. Itsekkäisyys on realiteetti; eikä ole epäilemistä, etteikö se lyö leimaansa kaikkeen kilpailevaan toimintaan elämässä. Jos itsekkäisyys olisi vain jonkin ihmisluokan erikoistunnus, ei siitä olisi varsin vaikea suoriutua. Mutta se kuuluu ihmisluonteelle, kaikille ja itsekullekin. Myöskin ahnaus, kateus ja epäluuloisuus ovat realiteetteja.
Mutta mikäli taistelu itse olemassaolosta helpponnee — ja se on helpompaa nyt kuin ennen, vaikka epavarmuudentunne on enentynyt — sikäli on meillä mahdollisuuksia kehittää hienompia viettejämme. Tähänastinen edistys on tuntuvasti lisännyt elämän mukavuuksia. Tavallisen amerikkalaisen farmarin talossa on enemmän kalustoa ja valmistettua tavaraa kuin kokonaisessa afrikkalaisessa kuningaskunnassa. Tavallisella amerikkalaisella pojalla on useampia kojeita kuin kokonaisessa eskimoyhteiskunnassa. Keittiön, ruokahuoneen ja kellarin käyttöaseet saisivat vaateliaimmankin viisisataa vuotta sitten eläneen mahtimiehen hämmästymään — elämän välttämättömien tarve-esineiden lisäytyminen merkitsee vain kohonnutta kehitystasoa. Yhä vielä me muistutamme intiaania, joka tulee kaupunkiin kaikkine rahoineen ja ostaa, mitä näkee. Teollisuudessa käytetään vielä uskomattoman suuret määrät työtä ja ainesta valmistamaan maailmalle kaikkinaista turhaa kamaa, jota tehdään vain myymistä ja ostetaan vain omistamista varten jolla ei ole yhtään hyödyllistä tarkoitusta ja joka lopulta on vain joutavaa romua, niinkuin se alunpitäenkin edusti hukkaankäytettyä voimaa. Ihmiskunnan sivistynyt osa alkaa kuitenkin liukua pois joutoleluja tuottavalta asteelta ja teollisuus mukautua täyttämään maailman todellisia tarpeita. Sentähden voimmekin odottaa uutta edistystä kohti elämäntasoa, jonka monet jo näkevät kajastavan, mutta jota nykyoloihin tyytyminen on estänyt meitä saavuttamasta.
Me olemme niinikään vapautumassa aineellisen omistuksen jumaloimisesta. Rikkaus ei ole enää mikään erikoinen kunnia. Itse asiassa ei enää yleinen rikastumispyrkimys ole vallitsevana. Ihmiset eivät enää välitä rahoista rahojen vuoksi, kuten ennen oli laita. Varmaa on, että he eivät mainittavasti kunnioita rikkautta tai niitä, joilla sitä on. Se, mitä me kokoamme hyödyttömäksi liikamääräksi, ei olekaan meille miksikään kunniaksi.
Eikä tarvitse paljonkaan ajatella nähdäkseen, että henkilön yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden suuri rahallinen rikkaus ei merkitse paljon mitään. Ihmisolento pysyy ihmisolentona, joka elääkseen tarvitsee saman verran vaatteita, riippumatta siitä, onko hän rikas tai köyhä. Eikä kukaan voi oleilla useammassa kuin yhdessä huoneessa kerrallaan.
Mutta jos on johtotähdekseen ottanut yhteishyödytyksen, jos tahtoo sitä varten toimeenpanna suuria suunnitelmia, joita ei mitenkään voi toteuttaa muuten kuin suuria varoja käyttämällä, jos koettaa saada teollisuuden erämaata kukkimaan ja tuntee tämän elämäntehtäväkseen, niin näkee suurissa rahasummissa samaa mitä maanviljelijä kylvösiemenessä — alun uuteen ja runsaampaan satoon, jonka etuja yhtä vähän kuin auringonsäteitä voi koota itsekkäässä mielessä.
Maailmassa on kahdenlaisia hulluja. Toinen on miljoonanomistaja, joka luulee rahoja kokoamalla voivansa saada jonkinlaista todellista valtaa; toinen pennitön yhteiskunnanuudistaja, joka uskoo, että jos hän vain voisi ottaa rahat yhdeltä luokalta ja antaa ne toiselle, niin yhteiskunnan epäkohdat oitis korjautuisivat. Molemmat ovat harhatiellä. Monet nykyajan suurimmista rikkauksienkokoojista eivät ole lisänneet ihmiskunnan varallisuutta sentinkään arvosta. Lisääkö korttipeluri maailman rikkautta?
Jos me kaikki ottaisimme osaa tuottavaan työhön luovan voimamme helpostitunnettavissa rajoissa, niin olisi kysymys vain siitä, riittäisikö luovaa työtä kaikille ja saisiko kukin, mitä hän tarvitsee. Todellinen puute elämän välttämättömistä tarpeista — ei väärä puute, joka riippuu kilisevien metallikappaleiden puutteesta taskuissamme — voi riippua vain riittämättömästä tuotannosta, ja tämä vuorostaan on useimmiten seurauksena riittämättömästä tuntemuksesta siitä, mitä ja miten on tuotettava.
* * * * *
Tämä asia on alusta alkaen katsottava varmaksi: Maa kykenee tuottamaan säällisen toimeentulon itsekullekin, ei vain ravintoon, vaan kaikkeen nähden, mitä tarvitsemme. Sillä kaikki tulee maasta.