Nyt, sanonette, kaikki hänen pahuutensa ilmeni selkeästi. Minä tempoilin ja vapisin ja olin niin lamaannuksissa kauhusta, että vaivuin maahan, en tainnuksissa enkä kuitenkaan itsenäni; ja tunsin yhä olevani hänen sylissään, ihan voimattomana, ja hänen suutelevan minua kahteen kolmeen kertaan kamalan kiihkeästi. Viimeinkin tempauduin hänen käsistään ja olin livahtamassa ulos kesämajasta, mutta hän pidätti minut ja sulki oven.
Olisin ollut valmis heittämään henkeni siihen paikkaan. Ja hän sanoi:
"Minä en tee sinulle pahaa, Pamela; älä pelkäile minua."
"En jää tänne", minä sanoin.
"Etkö jää, letukka!" koveni hän; "tiedätkö kelle puhut?"
Minä menetin kaiken pelkoni ja kaiken kunnioitukseni ja vastasin:
"Kyllä, tiedän, herra, liian selvästi! Hyvin sietää minun unohtaa, että olen palvelijanne, kun te unohdatte mitä isännän arvoon kuuluu."
Minä niiskutin ja voikersin mitä surkeimmin.
"Mikä tyhmä letukka sinä oletkaan!" sanoi hän; "olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?"
"Olette, herra", vastasin minä, "maailman suurinta pahaa: te olette saanut minut unohtamaan itseni ja mitä minun asemaani kuuluu, ja vähentänyt välimatkaa, millä sääty on meidät eroittanut, alentautumalla kohtelemaan köyhää palvelijatarta noin vapaasti. Kuitenkin rohkenen sanoa, että minä olen kunniallinen, vaikka köyhä: ja vaikka ruhtinas olisitte, minä en olisi toisin."
Hän oli suutuksissaan ja kivahti: