"Kuka sinua tahtoo toisin olemaan, hupakko! Herkeä jo vetistelemästä siinä. Myönnän kyllä alentautuneeni, mutta ainoastaan koetellakseni sinua: jos osaat pitää tämän asian salassa, niin annat minulle paremman käsityksen ymmärtäväisyydestäsi, ja tässä hiukan" — hän lisäsi pistäen pari kultarahaa käteeni — "korvausta peljästytyksestäni. Mene, tee kävely puutarhassa, äläkä pistäydy sisälle ennen kuin olet toipunut itkustasi; ja muista olla hiiskumatta sanaakaan tapahtuneesta, niin kaikki kääntyy hyvin päin ja minä annan sinulle anteeksi."
"En ota rahaa, en millään muotoa, herra", epäsin minä; "köyhä kyllä olen, mutta minä en ota". Sillä toden sanoakseni se tuntui minusta kuin käsirahalta, ja niinpä laskin kolikot rahille, ja kun hän näytti kiusaantuneelta ja hämmentyneellä tekosestaan, minä käytin tilaisuutta avatakseni oven ja pujahdin ulos kesämajasta.
Hän huusi vielä jälkeeni: "Pidä salassa, muistutan sinua, Pamela, äläkä mene vielä sisälle, kuten sanoin."
Voi kuinka kehnoja ja halpoja täytyy tuollaisten tekojen olla ja kuinka vähäisiltä niiden täytyy saattaa parhaatkin herrasmiehet näyttämään, kun he tarjoavat sellaista mikä ei ole heidän arvoistansa ja asettavat alempiensa valtaan olla suurempia kuin he!
Tein pari kierrosta puutarhassa, mutta pahimman varalla talon näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.
Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin. Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne.
12. KIRJE.
RAKAS ÄITI.
Niin, minä jatkan surullista kertomustani. Kuivattuani silmäni menin sisälle ja aloin pohtia, mitä minun oli paras tehdä. Väliin ajattelin jättää talon ja lähteä lähikaupunkiin odottamaan tilaisuutta päästä teidän luoksenne; mutta siinä jouduin ymmälle, ottaako mukaani hänen lahjoittamansa tavarat vai eikö, ja miten viedä ne matkassani. Arvelin taas kyllä sopivimmaksi luopua niistä ja pitää vain mitä ylläni oli; mutta toisaalta oli otettava lukuun, että kaupunkiin oli puolenkolmatta penikulmaa [1 Engl. penikulma vastaa 1,600 metriä. Suom.] ja syrjätietä, ja ollen varsin hyvissä pukimissa saattaisin joutua ikävyyksiin, melkein yhtä tukaliin kuin mistä olin karkaamassa. Ja sitten johtui mieleeni: "Minun huhuttaisiin varastaneen jotakin ja siten häätyneen pakosalle, — ja surkeata olisi minun viedä paha maine mukanani rakkaitten vanhempieni luo!"
Oi kuinka minä toivottelinkaan takaisin harmaata takkiani ja karkeata pukua, jolla te varustitte minut (ja lujallekin otti teidän saada sitä aikaan!) tullakseni tähän paikkaan, vasta kahtatoista käydessäni, armollisen rouvani päivinä! Toisinaan teki mieleni kertoa rouva Jervisille ja kysyä häneltä neuvoa, ja pelkäsin ainoastaan hänen käskyänsä, että minun oli pidettävä salassa koko asia, — sillä hän saattaa olla häpeissään eikä kenties enää milloinkaan yritä sellaista, ajattelin, ja kun rouva Jervis-parka on riippuvainen hänestä, kohtaamiensa vastoinkäymisten vuoksi, olisi surullista toimittaa hyväsydäminen taloudenhoitajatar mahdollisesti hänen epäsuosioonsa minun tähteni.