Tässä pulassa — harkiten, itkien ja tietämättä mitä tehdä — minä pysyin iltaan asti sulkeutuneena kamariini, kunnes rouva Jervis, kuultuaan minun estelevän tulemasta illalliselle, pistäysi ylös luokseni ja tiedusti: "Minkätähden minun pitäisi illastaa ilman sinua, Pamela? Kuulehan, huomaan että sinua vaivaa jokin; sano minulle, mikä sinun on."
Minä pyysin saada maata hänen kanssaan öisin: pelkäsin henkiä, ja ne eivät häiritsisi niin hyvää ihmistä kuin hän oli.
"Siinäpä tyhmä veruke", sanoi hän, "sillä mikset sitten ennen ole henkiä peljännyt?" Sitä en tosiaan ollut tullut ajatelleeksi. "Mutta kaikesta sydämestäni otan sinut makuukumppanikseni", hän myöntyi, "olkoon syy mikä hyvänsä; tulehan vain illalliselle".
Minä pyysin saada pysyä poissa, "sillä minä olen niin itkettynyt", huomautin, "että toiset panisivat sen merkille, — enkä tahdo salata teiltä mitään, rouva Jervis, sitte kun olemme kahden kesken".
Hän suostuikin suopeasti oikkuuni, mutta piti kiirettä makuulletulossa ja ilmoitti toisille, että minä nukkuisin hänen kanssaan, kun hän ei oikein saanut unta ja halusi ottaa minut lukemaan hänelle ääneen unetukseen asti, tietäen minun pitävän lukemisesta.
Yksinäisyydessämme minä kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, sillä minä olin johtunut sille mielelle, että asemani ei olisi pahempi, vaikka hälyyttäjäni saisikin kieltonsa rikkomisen tietoonsa. Nyt nimittäin pelkäsin tuollaisen salaisuuden säilyttämisen ehkäisevän minulta hyvää neuvontaa, jota en ollut koskaan kipeämmin kaivannut, ja saattavan rohkaista häntä luulottelemaan, että minä en ollutkaan niin pahastuksissani kuin minun olisi pitänyt, joten muka pysyisin vaiti pahemmastakin; sellaisen käsityksen katsoin voivan yllyttää häntä yhä häikäilemättömämmäksi. Olinko minä oikeassa, rakas äiti?
Rouva Jervis ei voinut olla kyyneltymättä minun mukanani, kun seikkailua kertoessani itkin kaiken aikaa ja rukoilin häntä neuvomaan mitä tehdä; ja minä näytin hänelle kaksi rakkaan isäni kirjettä, ja hän kiitti niiden oikeamielisyyttä ja sanamuotoa ja lausui minulle mieluisia huomautuksia teistä molemmista. Mutta hän pyysi, etten ajattelisi palveluksestani poistumista, "sillä kaiken todennäköisyyden mukaan", hän haastoi, "sinä käyttäydyit niin kunnokkaasti, että hän häpeää tekoansa eikä enää koskaan loukkaa sinua sillä tavoin, — vaikkakin, rakas Pamelani", hän virkahti, "pelkään sinun viehkeyttäsi enemmän kuin mitään muuta, koska maan parhainkin voisi rakastaa sinua" — niin hän suvaitsi lausua. Hän toivotteli, että hänen vallassaan olisi asustaa omintakeisena; silloin hän vuokraisi pienen yksityistalon, ja minä saisin jäädä hänen luokseen kuin omana tyttärenä.
Ja kun sinäkin käskit minun noudattaa hänen ohjaustansa, minä päätin viipyä nähdäkseni, kuinka asiat kehittyisivät, jollei hän eroittaisi minua palveluksesta, vaikka kyllä ensimäisessä kirjeessäsi sanoit, että minun piti tulla pois hetikohta, kun saisin mitään pahan aavistuksen aihetta. Ei siis toivoakseni ole tottelemattomuutta, rakas isä ja äiti, että jäin tänne; sillä minä en voisi odottaa siunausta enkä rukoustenne hyviä hedelmiä, jollen olisi kuuliainen.
Koko seuraavan päivän olin syvästi murheissani ja alotin pitkän kirjeeni. Hän näki minun kirjoittavan ja sanoi (kuten mainitsin) rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; eikö hän voisi löytää muutakin tehtävää", tai siihen suuntaan. Ja lopetettuani kirjeen minä panin sen pöytäliinan alle rouva-vainajan pukuhuoneessa; siellä ei käy muita kuin minä ja rouva Jervis, paitsi herraani. Mutta tullessani jälleen ylös sinetitsemään sitä, se suureksi hätäännyksekseni olikin kadoksissa, eikä rouva Jervis tiennyt siitä mitään, eikä kukaan tiennyt herrani käyneen lähelläkään sillaikaa. Olen ollut suuressa huolessa siitä; mutta rouva Jervis luulee kuten minäkin, että se on hänen hallussaan, sillä hän näyttää nyreältä ja vihaiselta ja tuntuu karttelevan minua samaten kuin hän moitti minun häntä väistelleen. Parempi olisi aseman jäädä tälleen kuin paheta!
Mutta hän on käskenyt rouva Jervisin kieltää minua kuluttamasta niin paljon aikaa kirjoittamiseen. Ei kannattaisi sellaisen herrasmiehen kiinnittää huomiotansa niin vähäiseen seikkaan, minä kun en ole leväperäinen muussakaan, jollei hän ole äkeissään siitä, mitä kirjoitin, — ja tuo muistutus tuntuu siihen ikävyyteen viittaavan.