"En tahdo tuottaa rouva Jewkesille mitään vaivaa ja vastusta", lupasin minä; "koetan pysytellä kammiossani enkä liikahda sieltä edes puutarhaan mennäkseni ilman häntä, jotta näette että tahdon totella teitä kaikessa, missä voin. Mutta alan peljätä…"
"Uusia juonia ja salahankkeita, niinkö?" sanoi isäntäni. "Mutta vakuutan sinulle, ettei sinulla koskaan ole ollut siihen vähemmin syytä, ja minä puhun sinulle totta; sillä tällä kertaa matkustan todellakin Stamfordiin ja mainitsemaani tilaisuuteen. Anna siis, Pamela, minulle kätesi ja suudelma; ja sitte minä heti lähden."
En tohtinut kieltää ja sanoin: "Jumala siunatkoon teitä, hyvä herra, mihin tahansa menette! Mutta minua surettaa mitä kerroitte palvelijoistanne."
Hän jutteli rouva Jewkesin kanssa hiukan oven ulkopuolella, ja kuulin viimemainitun sanovan: "Voitte luottaa, armollinen herra, minun huolenpitooni ja valppauteeni."
Hän lähti vaunuissaan, kuten oli sanonut, ja hyvin komeasti puettuna; se antaa hänen sanoilleen todellisuuden leiman. Mutta olenhan saanut kokea niin monta kepposta, juonta ja yllätystä, etten tiedä mitä ajatella. Suren vain rouva Jervis-poloisen kohtaloa. Nyt siis pastori Williams, pahankurinen John-raukka, hyvä rouva Jervis, herra Longman ja herra Jonathan ovat minun tähteni menettäneet paikkansa! Herra Longman on kyllä varakas, eikä hänen siis tarvitse siitä niin paljoa välittää; mutta tiedän että se surettaa häntä. Ja mitä Jonathan-parkaan tulee, niin varmaankin se kovin kipeästi koskee siihen vanhaan hyvään palvelijaan. Voi minua! mitä tuhoa olenkaan aiheuttanut! Tai pikemminkin, voi isäntääni, jonka hankkeet minua vastaan ovat saaneet niin monta hyvää ystävääni menettämään minun tähteni hänen suosionsa!
Olen hyvin suruissani näistä seikoista: jos hän todella rakastaa minua, ei hänen pitäisi mielestäni olla niin vihainen siitä, että hänen palvelijansakin minua rakastivat. En tiedä mitä ajatella!
PERJANTAI-ILTANA.
Olen korjannut pois paperini ruusupensaan alta; sillä näin puutarhurin ryhtyvän kaivamaan lähettyvillä ja pelkäsin hänen löytävän kätköni.
Rouva Jewkes ja minä katselimme eilen vastapäätä jalavia olevan rautaportin lävitse, jolloin eräs mustalaisen näköinen olento saapui luoksemme ja sanoi: "Jos matami antais mulle joitakin ruuanjätteitä, niin ennustaisin teille kummallekin." Minä sanoin: "Kuulkaamme millaista tulevaisuutta hän meille esittää, rouva Jewkes." Tämä vastasi: "En pidä mokomista ihmisistä: mutta haastakoonpa nyt sentään. En viitsi hakea teille mitään ruokatarpeita, eukkoseni; mutta annan muutamia kolikoita", puhui hän.
Mutta kun Nan tuli ulos, virkkoi hän tytölle: "Tuo leipää ja jotakin kylmää ruokaa, niin kuulet kohtalosi, Nan." Tätä te pitänette varsin joutavana kirjoittamisen aiheena, kuten muutamia muitakin seikkoja, joista olen riimustellut. Mutta ottakaahan huomioon, että siten sain selville hirveän salahankkeen. Oi taivas! mitä minun tuleekaan ajatella tästä häijystä, tästä häijyn häijystä herrasmiehestä? Nyt alan vihata häntä kaikesta sydämestäni. Näin on asia: