"Ne kirjeet", hän lisäsi, "jotka sain luettavikseni Johnin välityksellä, eivät olleet sinulle epäedullisia, sen vakuutan; sillä ne antoivat minulle hyvin korkean käsityksen älystäsi ja siveydestäsi: ja luuletko että olisin vaivautunut kirjeilläsi, jollen olisi sinua rakastanut?"
"Ah, hyvä herra!" huudahdin minä, "onpa minulla siitä ylpeilemisen syytä! Sillä ne antoivat teille sellaisen käsityksen siveydestäni, että päätitte saattaa minut turmioon. Ja mitä hyötyä ovat ne tuottaneet minulle, joka olen teljetty tänne vankina ja saanut osakseni tällaista kohtelua teidän ja taloudenhoitajattarenne puolelta?"
"Miksi, Pamela", kysyi hän vakavanlaisesti, "miksi palkitset puutarhassa osoittamani hyvyyden moisella käytöksellä? Tämä ei pidä yhtä silloisen esiintymisesi ja sydämellisyytesi kanssa, joka aivan hurmasi minut. Et saa antaa minulle syytä luuloon, että pöyhistyt sikäli kuin huomaat minut ystävällisemmäksi." — "Ah, hyvä herra!" pahoittelin minä, "itse tunnette parhaiten oman sydämenne ja aivoituksenne! Mutta pelkään olleeni siellä liian avosydäminen ja pelkään että yhä pysytte päätöksessänne saattaa minut tärviölle, vain menettelytapaanne muuttaneena."
"Sanoessani sinulle vielä kerran", lausui hän hiukan ankarasti, "ettet voi millään miellyttää minua paremmin kuin osoittamalla minulle jonkun verran luottamusta, tahdon ilmoittaa sinulle, että nuo hupsut ja nurinkuriset epäilyt ovat pahinta, mihin voit tehdä itsesi syypääksi. Mutta", hän lisäsi, "ehkä saankin selville niiden aiheen näistä yksityiskohtaisista sepustuksistasi; sillä tietenkinhän olet ollut vilpitön isääsi ja äitiäsi kohtaan, vaikka saatatkin minut jo epäilemään sinua. Sillä minä sanon sinulle, nurja tyttö, että sinun olisi mahdoton olla noin kylmä ja tunteeton sen jälkeen, mitä viimeksi tapahtui puutarhassa, jollei sinulla ennakolta olisi mielessä joku muu suosimasi henkilö. Ja salli minun lisätä, että jos havaitsen asian siten olevan, niin seuraukset saavat jokaisen sydänsuonesi vuotamaan verta."
Hän aikoi lähteä vihapäissään, mutta minä huudahdin: "Vielä yksi sana, hyvä herra, vielä sana, ennen kuin luette ne, koska tahdotte ne lukea. Ottakaahan huomioon lieventävät asianhaarat, lukiessanne ankarat mietteet, joita niissä tapaatte käyttäytymisestänne minua kohtaan, — muistakaa ainoasti, että ne eivät olleetkaan kirjoitetut teidän nähtäväksenne, että ne on piirrellyt kovasti kohdeltu tyttö, eläessään alituisessa pelossa, että saisi kokea teidän puoleltanne pahinta mitä ihminen voi toiselle tuottaa."
"Jos siinä kaikki", sanoi hän, "eikä ole mitään muunlaatuista, sellaista, jota en voisi antaa anteeksi, niin sinulla ei ole mitään levottomuuden syytä. Sainhan edellisissä kirjeissäsi lukea yhtä monta näytettä nenäkkäistä mietelmistäsi minun suhteeni kuin niissä oli rivejä, silti koskaan kovistelematta sinua sillä perusteella, vaikkakin kenties olisin suonut, että olisit enemmän säästellyt nimityksiä ja vapaapuheisuuttasi."
"No, herra", lopetin minä, "koska te tahdotte ne lukea, niin enhän sille mitään voi. En luule itselläni olevan syytä peljätä, että minut havaittaisiin vilpilliseksi tai että missään suhteessa olisin teille valehdellut; sillä vaikken muistakaan mitä kaikkea kirjoitin, niin tiedän kuitenkin, että kirjoitin sydämeni sanelusta; ja sydämeni ei ole vilpillinen. Muistakaa vielä, herra, että aina selitin pitäväni oikeutenani yrittää paeta tästä pakollisesta ja laittomasta vankeudesta: teidän ei siis pidä suuttua siitä, että olisin niin tehnyt, jos olisin kyennyt." — "Älä pelkää", rauhoitti hän, "tuomitsen sinua niin, suopeasti kuin ansaitset; sillä sinulla on liian voimakas puolustaja omassa sydämessäni". Ja niin hän meni alas.
Kello yhdeksän tienoissa hän lähetti kutsumaan minut seurustelutupaan. Menin hiukan peloissani, ja hän piti papereita kädessään ja lausui: "Nyt, Pamela, tulet tuomiollesi." Minä sanoin: "Toivon että minulla on oikea tuomari asiaani tutkimassa." — "Niin", vastasi hän, "ja sinulla on syytä toivoa, että hän on laupiaskin, taikka muutoin en tiedä kuinka sinulle käy". Sitte hän jatkoi: "Pyydän että vastaat minulle heti suoraan ja selvästi jokaiseen kysymykseen, minkä sinulle esitän. Ensiksikin on tässä muutamia sinun ja Williamsin keskinäisiä lemmenkirjeitä."
"Lemmenkirjeitäkö, herra?" äännähdin minä. — "No, nimitä niitä miksi tahdot", virkkoi hän; "en niistä totta tosiaan oikein pidä, vaikka otankin kaikki lieventävät asianhaarat huomioon, kuten pyysit". — "Rohkaisenko teidän mielestänne, hyvä herra, hänen ehdotuksiansa?" kysyin minä. — "Hm", vastasi hän, "sinä kyllä näennäisesti hylkäät hänen kosintansa mutta vain sillä tavoin kuin viekas sukupuolenne meihin nähden aina tekee kiihoittaakseen meitä yhä hartaampaan tavoitteluun".
"Ka, arvoisa herra", sanoin minä, "tuo on teidän selityksenne; mutta se ei käy ilmi lauseitteni sisällöstä". — "Sukkelasti sanottu!" virkkoi hän. "Mistä p—stä olet tuolla iällä saanut kaiken tämän viisauden? Ja sitten on sinulla, kuten kyhäyksistäsi näen, muisti jolta ei mitään unohdu." — "Ah, hyvä herra", huomautin minä, "ne vähäpätöiset avut, joita minulla on, tekevätkin minut vain yhä kurjemmaksi! Minulla ei ole mitään iloa muististani, kun se syövyttää mieleeni asioita, jotka mielellänikin soisin olemattomiksi tai iäksi unhoittavani."