"Kovin olette tyly; mutta kun niitä välttämättömästi vaaditte, niin tässä ne ovat"; ja minä annoin hänelle taskustani toisen käärön, sinetöidyn niinkuin edellinenkin, ja sen päälle oli piirrettynä: "Häijyistä pykälistä surkeihin yrityksiin asti ja torstaihin, vankeuteni neljänteenkymmenenteenkahdenteen päivään."
"Siis viime torstaihin, niinkö?" — "Niin, hyvä herra; mutta kun nyt tahdotte nähdä kaiken kirjoitteluni, on minun keksittävä joku toinen keino kuluttaakseni aikaani; sillä kuinkapa voin jotenkinkaan ujostelematta kirjoittaa, kun kyhäykseni joutuvat teidän luettaviksenne, eivätkä niiden, joita varten surullisia tarinoitani piirtelin?"
"Ka", virkkoi hän, "haluaisin kaikin mokomin, että jatkaisit kirjoitteluasi; enkä minä pyydä nähtäväkseni mitään näiden jälkeen, jollei jotakin aivan erikoista tapahdu. Minulla on vielä muutakin sinulle sanottavaa", lisäsi hän; "sinun on lähetettävä noutamaan isäsi saamat kirjeet ja annettava minun lukea ne. Hyvinkin luultavasti palautan kaikki sinulle."
Tämä hiukan rohkaisee minua pitkittämään kirjoitteluani; mutta pahimman pelosta tahdon, jos mahdollista, saada ne piiloitetuiksi, jahka niitä kerääntyy joltinenkin määrä, jotta voin vakuuttaa, etteivät ne ole pukuuni kätkettyinä. Sitähän en ennen voinut, ja se teki hänet niin päättäväiseksi aikomuksessaan etsiä niitä minulta, jolloin olisin voinut joutua kärsimään kauheita säädyttömyyksiä.
Hän vei minut sitte lammen rannalle, istahtaen rinteelle ja pakoittaen minut istumaan viereensä. "Ka", sanoi hän, "koska tämä on osa suunnitelmasi näyttämöä, missä niin viekkaasti viskasit muutamia vaatekappaleitasi veteen, niin tahdon vilkaista siihen kohtaan kertomustasi".
"Sallikaahan minun kävellä jonkun matkan päähän", pyysin minä; "sillä minä en voi sietää sellaista ajatusta". — "Älä mene loitos", varoitti hän.
Kun hän oli otaksuakseni päässyt siihen kohtaan, missä mainitsin päälleni pudonneista tiilistä, hän nousi, käveli veräjälle ja katsahti korkean kiviaidan murtuneeseen kohtaan; sillä sitä ei ollut korjattu. Sitte hän palasi lukien itsekseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni ja pisti sen kainaloonsa.
"Kah, tyttöseni", virkkoi hän, "tämä on hyvin liikuttava tarina. Se oli epätoivoinen yritys, ja jos olisit päässyt ulos, niin olisit voinut joutua suureen vaaraan; sillä sinulla oli edessäsi kovin paha ja yksinäinen tie, ja minä olin ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että olisin sinut tavoittanut, olitpa missä tahansa."
"Siitä voitte nähdä, arvoisa herra", vastasin minä, "mitä uskalsin mieluummin kuin antauduin turmiooni; ja tahtonette tästedes tunnustukseni vilpittömyydestä hyväntahtoisesti päätellä, että hyveellisyyteni on minulle henkeäni kalliimpi". — "Haaveellinen tyttö!" hymähti hän ja luki eteenpäin.
Mietelmäni siitä, mistä Jumala oli auttanut minut pelastumaan, sai hänet hyvin totiseksi, ja päästyään huomautuksiini veteen hyppäämisestä hän sanoi: "Kävele hiljalleen edeltäpäin", ja näytti niin liikutetulta, että käänsi kasvonsa minusta; ja minä siunasin tätä hyvää merkkiä enkä kovin paljoa pahoitellut, että hän oli nähnyt tämän murheellisen kohdan kertomuksestani. Hän pani paperit taskuunsa, luettuaan vielä kiitokseni siitä, että olin pelastunut omalta itseltäni; ja sanoi tarttuen minua vyötäisiltä: "Oi rakas tyttöni! sinun surullinen tarinasi ja suloiset mietteesi sen johdosta ovat koskeneet minua herkkään kohtaan. Olisin tullut todella onnettomaksi, jos niin olisi käynyt. Näen että sinua on liian tylysti kohdeltu; ja oli taivaan armo, että kestit koettelemuksesi tuolla kamalan kohtalokkaalla hetkellä."