"Vastaa minulle vaan, minä vaadin!" kovisti hän; "etkö ole kertonut rouva Jervisille? Se röyhkeätä on, jos et vastaa minulle oitis siihen, mitä kysyn."
"Teidän arvoisuutenne", sanoin yrittäen vetää kättäni pois, "kenties tekisi mieleni vastata teille toisella kysymyksellä, ja se ei olisi huomautuksekseni soveliasta".
"Mitä haluaisit sanoa?" kysyi hän; "puhu suoraan".
"Miksi siis", tokaisin minä, "teidän arvoisuutenne olisi niin suutuksissaan rouva Jervisille tai kelle hyvänsä kertomisesta, jos te ette tapahtuneella tarkoittanut mitään pahaa?"
"Hyvin sanottu, sievä viaton ja vakainen, kuten rouva Jervis sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen kysymykseeni."
"No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi valehdella: minä kerroin rouva Jervisille, sillä sydämeni oli pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".
"Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"
"Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian, kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"
"Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.
"En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano kuin totta".