RAKAS ÄITI,
Keskeytin äkkiä viime kirjeeni, kun pelkäsin hänen olevan tulossa, ja niin kävikin. Sujautin kirjeen poveeni ja otin neulomukseni, joka oli vieressäni; mutta minussa oli niin vähän sitä nokkeluutta, jota hän muka oli havainnut, että näytin niin hämmentyneeltä kuin jostakin suuresta pahanteosta tavattu.
"Istu alallasi, Pamela", alotti hän, "äläkä anna minun häiritä hommailuasi. — Et toivota minua tervetulleeksi kotiin matkaltani Lincolnshirestä."
"Olisi kovaa, teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "ellette olisi aina tervetullut omaan taloonne".
Olisin samalla poistunut, mutta hän kielsi: "Älä juokse tiehesi, sanoinhan jo. Minulla on pari sanaa lausuttavana sinulle." Voi hyväinen, kuinka sydämeni alkoi pamppailla! "Kun olin hieman ystävällinen sinulle kesämajassa", hän jatkoi, "ja sinä sen perusteella käyttäysit niin hupsusti kuin olisin aikonut tehdä sinulle suurta pahaa, niin enkö kieltänyt sinua kielimästä kellekään mitä oli tapahtunut? Ja kuitenkin sinä olet asian saattanut yleiseksi puheenaineeksi, pitämättä arvossa minun mainettani sen paremmin kuin omaasikaan."
"Minäkö saattanut puheenaiheeksi, herra!" virkahdin minä. "Minullahan ei ole ketään puhekumppania, juuri."
"Juuri, — sinä pikku verukkelehtija!" keskeytti hän; "mitä sillä rajoituksellasi tarkoitat? Kysynpä: etkö ensiksikin ole kertonut rouva Jervisille?"
"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sanoin minä kiihdyksissä, "sallikaa minun mennä alas, sillä minun ei sovi ryhtyä väittelyyn teidän arvoisuutenne kanssa".
"Taas kiertelyä!" tiukkasi hän käteeni tarttuen; "mitä sinä väittelystä puhut? Kiistaatko muka minun kanssani, jos vastaat yksinkertaiseen tiedustukseen? Anna vastaus kysymykseeni." —
"Voi, hyvä herra", estelin minä, "älkää nyt pakoittako minua pitemmälle, jotten taas unohtaisi itseäni ja olisi röyhkeä!"