"Ah, madam!" puuttui puheeseen lady Brooks, "ettekö luule, että niin kuuliainen poika kuin naapurimme, joka aina ihaili mitä hänen äitinsä rakasti, ylpeilee tällaisesta sievästä neitosesta, puhuipa hän pöydässä mitä tahansa?" Hän katseli niin ilkkuvasti ja virnistellen, — en voi häntä sietää.
Lady Towers sanoi vapaapuheisemmin (häntähän kuulutaan pidettävänkin nokkelana): "No, rouva Pamela, en voi sanoa pitäväni sinusta niin paljoa kuin nämä arvoisat naiset; sillä jos olisit minun palvelijattareni, en suinkaan huolisi jättää sinua herrasi kanssa kahdenkesken samaan huoneeseen." Sitten he kaikki purskahtivat isoon nauruun. Minä tiedän mitä olisin sanonut, jos olisin uskaltanut. Mutta he ovat ylhäisiä naisia — ja sellaiset saavat haastaa mitä tahansa.
Lady Towers virkkoi: "Osaako tuo ihana kuva puhua, rouva Jervis? Puhuvat silmät sillä ainakin on! Voi sinua pikku veitikkaa", lisäsi hän ja taputti minua poskelle, "sinä olet syntynyt syöksemään muita turmioon tai itse siihen joutumaan!"
"Jumala varjelkoon kummastakin, teidän armonne", sanoin minä. "Pyydän saada poistua; sillä halpuuteni tunto tekee minut sopimattomaksi näin ylhäisten ihmisten seuraan."
Sitte lähdin pois parhaimman taitoni mukaan niiaten, ja lady Towers huomautti mennessäni: "Näpeästi sanottu, totisesti!" Ja lady Brooks sanoi: "Katsokaa tuota vartaloa! En ole eläissäni nähnyt moisia kasvoja enkä moista vartaloa; ihan varmaan hän on parempaa sukua kuin olette minulle kertoneet!"
Ja niin he jatkoivat vielä puolisen tuntia minun ylistelemistäni, kuten minulle on mainittu; ja iloinen olin päästessäni heidän sanojensa kuuluvilta!
Mutta he näkyvät alas mentyään kertoneen isännälleni sellaista ja puhuneen niin paljon minusta, että hänen oli vaikea sitä kestää; mutta koska se ei juuri ollut edullista maineelleni, en tietenkään voinut siitä ylpeillä; ja pelkäsin ettei siitä minulle mitään hyvää koituisi. Tämä on uusi syy, miksi toivon pois tästä talosta.
Nyt on torstai-aamu, ja ensi torstaina toivon pääseväni lähtemään; sillä minä olen nyt lopettanut työni, ja hänen arvoisuutensa on hirveän äreä! Minua suututtaa, että hänen äkäisyydestänsä niin paljon piittaan. Jos hän joskus onkin tuntenut minua kohtaan ystävällisyyttä, uskon että hän nyt minua sydämestään vihaa.
Eikö ole omituista, että rakkaus niin paljon lähentelee vihaa? Mutta tämä häijy rakkaus ei suinkaan olekaan todellisen hyveellisen rakkauden kaltaista: sellaisen rakkauden täytyy olla yhtä kaukana vihasta kuin valo on pimeydestä. Ja kuinka paljon tämä viha olisikaan karttunut sitte kun hänen ilkeä tahtonsa olisi tullut tyydytetyksi, jos hän olisi löytänyt viheliäisen rikostoverin!
Niin, pienestä esimerkistä voimme käsittää paljon. Ellei viattomuudella voi saavuttaa tavallista kohteliaisuutta, mitä syyllisyys voikaan toivoa, sitte kun uutuuden viehätys on haihtunut ja mieli kaipaa vaihtelua? Luemmehan pyhässä raamatussa, kuinka jumalaton Amnon saatettuaan Tamar-paran tärviölle vihasi häntä enemmän kuin milloinkaan oli häntä rakastanut ja tahtoi häätää hänet talostaan.