Rouva Jervis vastasi: "Tähän asti en koskaan ole ollut teille tottelematon, ja sallikaa minun sanoa teidän arvoisuudellenne, että jos tietäisitte mitä maineenne ja kunnianne vaatii…"
"Ei enää, ei enää", keskeytti hän, "noita vanhentuneita puheenaiheita. Olen ollut teille ystävä; pidän teitä aina arvossa, vaikkette ole vartioinut salaisuuksiani niin uskollisesti kuin olisin voinut toivoa, ja vaikka olette paljastanut minut tälle tytölle ja saattanut hänet pelkäämään minua enemmän kuin hänellä oli syytä."
"Ka, hyvä herra", sanoi rouva Jervis, "sen jälkeen, mitä tapahtui eilen ja viime yönä, menin mielestäni pikemmin liian pitkälle teidän ohjeittenne hyväksi kuin päinvastoin. Olisin ansainnut jokaisen moitteet viheliäisimpänä olentona, jos olisin voinut ryhtyä teidän laittomia yrityksiänne avustamaan."
"Yhä te, rouva Jervis, yhä te kohdistatte sananne minuun ja syytätte minua luulotelluista rikoksista. Mitä pahaa sitten olen tälle tytölle tehnyt? En tahdo kuulla tuota, sen teille vakuutan. Mutta kunnioituksesta äitiäni kohtaan haluan sentään erota teistä sovinnossa; vaikka teidän molempain pitäisi miettiä vapaapuheisuuttanne minun suhteeni, josta olisin suuttunut paljoa enemmänkin, jollen olisi tietoinen siitä, ettei minun olisi sopinut pujahtaa teidän huonekomeroonne, missä saatoin odottaa kuulevani paljon hävyttömyyttä teidän keskustelussanne."
"No niin, herra", esitti taloudenhoitajatar, "toivoakseni ei teillä ole mitään sitä vastaan, että Pamela lähtee torstaina?"
"Te olette kovin levoton Pamelasta", sanoi hän siihen; "mutta en minä hänestä välitä, — lähteköön milloin vaan haluaa: hän on pahankurinen tyttö ja on tuottanut itselleen kaiken tämän vaivan ja minulle enemmän kiusaa kuin hänellä on voinut olla minun tähteni. Mutta olen sen voittanut enkä enää koskaan välitä hänestä. — Minulle on tehty ehdotus", hän lisäsi, "senjälkeen kun olin ulkona tänä aamuna, ja melkeinpä olen varma, että otan sen varteen. Toivon siis ainoastaan, että sitä, mikä on tapahtunut, käsitellään hienotuntoisesti ja varovasti. Ja nyt on kaikki minun ja Pamelan välillä lopussa, sen vakuutan."
Panin käteni esiliinani alla ristiin ylen iloisena tämän kuullessani, vaikka olinkin pian lähdössä pois. Sillä vaikka hän on ollutkin minulle paha, toivon hänelle kaikesta sydämestäni menestystä hyvän vanhan emäntäni tähden.
"No, Pamela", lausui hän, "sinun ei nyt tarvitse peljätä, minua puhutellessasi. Sano minulle: miksi kohotit kätesi ylös?" Kun en virkkanut mitään, hän jatkoi: "Jos sinulle on mieluista mitä haastoin, anna minulle kätesi sen vakuutukseksi." Minä pistin käteni esille esiliinani takaa, sillä minä en voinut hänelle puhua, ja hän tarttui siihen ja puristi sitä, mutta ei niin kovaa kuin eilen käsivarttani. "Miksi se pikku hupakko peittää kasvonsa?" kysyi hän; "vedä esiliinasi pois ja anna minun nähdä kasvonilmeesi viimeöisen vapaan puhuttelusi jälkeen. Eipä ihme, että häpeilet katsella minua. Sinä tiedät, että arvostelit minua kovin vapaasti."
En voinut kestää tätä karkeata herjausta, jollaiseksi sen käsitin ottaen huomioon hänen käytöksensä minua kohtaan. Niinpä puhkesin puhumaan: "Oi kuinka erilainen mieli sinun luontokappaleillasi on, hyvä Jumala! Kuinka toiset painuvat alas viattomuudessaan toisten ylvästellessä rikollisuudessansa!"
Näin lausuen menin portaita ylös kammiooni ja kirjoitin tämän. Sillä vaikka hänen ärsyttelynsä kiusasi minua, olin kuitenkin mielissäni, kun kuulin, että hän aikoi avioliittoon ja että hänen häijyt elkeensä minuun nähden niin onnellisesti raukesivat. Tämä sai minut tuntemaan hiukan huojennusta sielussani. Toivon suoriutuneeni pahimmasta; tai muutoin ottaa perin kovalle. Enkä kuitenkaan voi tuntea täyttä levollisuutta ennen kuin olen teidän luonanne: sillä minusta näyttää sittenkin, että hänen katumuksensa ja parannuksensa ovat tavattoman äkillisiä. Mutta jumalallinen armo ei ole ajan pituudesta riippuvainen ja on saattanut, kuten toivon, iskeä hänen sydämeensä yhtäkkiä hänen minulle poloiselle osoittamiensa loukkausten tähden! Mutta en tahdo olla liian varmanakaan.