Tilaisuuden saadessani lähetän teille nyt tämän, minkä tiedän murehduttavan teitä sydämenne syvimpään. Mutta toivoakseni tuon ensi riimusteluni itse; ja siis lopetan nyt, vaikka puolittain murtunein sydämin, ollen alati kuuliainen tyttärenne.
27. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita, vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, — rouva Jervisiltä, herra Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.
Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.
Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! — vaikka isäntäni onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin. Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi. Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina on pidetty — vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi osoittautunut!
Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan. "Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne minulle?"
"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta mielestäni ne ovat hyvin komeat".
Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä käytä tavallisia pukineitasi? — Tosin näyttää kaikki mielestäni sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).
Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa minunlaiseni käy."