"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"
"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä, pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. — Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun ikäänkuin jotakin sanoakseen.
Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa; sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin. "Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa tytärtä. Mutta muutoin…"
Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "Ystävällinen Pamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä…"
Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää, herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."
"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman;
"Jokainen…"
Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."
"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani!
— Mutta, herra…"
"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä siitä, mitä joku minusta puhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni teille totuuden — vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää — aion piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi, "tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."
"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa suurinta kunnioitusta!"