Rouva Jervis sanoo olevansa varma, että minut saatetaan vaunuilla kotiin teidän luoksenne. Vaikka tämä näyttää minulle liian suurelliselta, osoittaa se kuitenkin, ettei minua ole epäsuosiossa häädetty paikastani. Lincolnshirestä onkin saapunut matkavaunut, ja luullakseni pääsen niissä, sillä toiset ovat aivan muhkeat.
30. KIRJE. RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Kirjoitan jälleen, vaikka ehkä tuonkin tämän teille taskussani; toivoakseni ei minulle teidän luoksenne tultuani jääkään aikaa kirjoittelemiseen. Nyt on keskiviikko-aamu, ja toivon pääseväni kotimatkalle huomenaamulla; mutta minulla on ollut uusia koettelemuksia ja uusia vastuksia, toisenlaatuisia, vaikka kaikki samasta lähteestä.
Metsästämästä palattuaan isäntäni eilen kutsutti minut. Menin kovin peloissani, sillä odotin että hän riehuisi ja olisi minulle vihainen vapaapuheisuudestani. Senvuoksi päätin heti alussa alistuvaisuudella riisua hänen suuttumukseltaan aseet ja lankesin polvilleni niin pian kun hänet näin, lausuen: "Arvoisa herra, sallikaa minun, niin totta kuin itse toivotte anteeksiantoa sekä rakkaan kunnon emäntäni — teidän äitinne — vuoksi, joka viime sanoikseen suositteli minua teille, rukoilla teitä suomaan minulle anteeksi kaikki vikani. Ja myöntäkää minulle vain se suosio, viimeinen jota teiltä pyydän, että sallitte minun lähteä talostanne, rauhassa ja tyynellä mielellä, voidakseni minulle sopivalla tavalla jättää jäähyväiset palvelustovereilleni ja jotta sydämeni ei aivan murtuisi."
Hän nosti minut ylös ystävällisemmin kuin olin koskaan kokenut ja sanoi: "Sulje ovi, Pamela, ja tule luokseni työhuoneeseeni: tahdon hiukan vakavasti puhella kanssasi."
"Kuinka minä voin, herra", estelin minä, "kuinka voisin!" ja vääntelin käsiäni. "Oi, hyvä herra, sallikaa minun poistua läheisyydestänne, minä rukoilen teitä." — "Jumalan, Luojani kautta", vakuutti hän, "minä en tee sinulle pahaa. Sulje vierashuoneen ovi ja tule luokseni kirjastoon."
Sitte hän meni työhuoneeseensa, joka on hänen kirjastonsa ja sitäpaitsi täynnä kallisarvoisia tauluja: uhkea suoja, vaikka sitä nimitetään työhuoneeksi; ja se sijaitsee yksityispuutarhan vieressä, jonne siitä käy ovi. Suljin vierashuoneen oven, kuten hän käski, mutta jäin epäröiden sen viereen seisomaan. — "Koetahan vähän luottaa minuun", pyysi hän: "epäilemättä sinä voit, kun olen puhutellut sinua näin juhlallisesti". Sitte minä hiivin häntä kohti vapisevin askelin ja pamppailevan sydämeni kohautellessa kaulahuiviani. "Tule sisälle", tivasi hän, "kun sinua käsken".
Minä tottelin. "Pyydän, teidän arvoisuutenne", virkoin, "säälikää ja säästäkää minua!"
"Sen teen", vastasi hän, "niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi". Hän istahti muhkealle leposohvalle, tarttui minua kädestä ja sanoi: "Älä epäile minua, Pamela. Tästä hetkestä alkaen en enää katsele sinua palvelijanani: ja toivon ettet ole kiittämätön siitä ystävällisyydestä, jonka aion sinulle lausua." Tämä hiukan rohkaisi minua; pitäen molempia käsiäni omissaan hän jatkoi: "Sinä olet liian järkevä ollaksesi huomaamatta, että ylpeän sydämeni uhallakaan en voi olla sinua rakastamatta. Katsahda minuun, ihanakasvoinen tyttöni! Minun täytyy sanoa, että rakastan sinua: ja minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan tavalla, joka oli vallan vastoin sydäntäni, toivoen peloittavani sinut luopumaan arasta karttavaisuudestasi. Näet että tunnustan sen vilpittömästi; äläkä senvuoksi käytä sukupuolesi valtteja minua vastaan."
En kyennyt mitään lausumaan, ja kun hän näki minun olevan liian tuskastuneena ja häkeltyneenä jatkaakseen samaan suuntaan, hän virkkoi: "Ka, Pamela, ilmoita minulle, millaisessa asemassa isäsi elää; tiedän kyllä, että hän on köyhä mies: mutta onko hän yhtä alhaisessa asemassa ja kunniallinen kuin hän oli silloin kun äitini otti sinut luokseen?"