"Mahdotonta!" huudahdin minä: "senjälkeen, herra, mitä on tapahtunut, en voi teitä uskoa. Kuinka monella tavalla voidaankaan poloiset ihmis-lapset saattaa tärviölle! Hyvä Jumala, suojele minua vielä tämä kerta ja saata minut turvallisesti rakkaan isäni majaan!"
"Kummallinen, kirottu kohtalo", sadatteli isäntäni, "että näin juhlallisesti puhuessani minua ei uskota!"
"Mitä minun sitten tulisi uskoa, armollinen herra?" sanoin minä, "ja mitä voin uskoa? Mitä te olette sanonut, paitsi että minun olisi jäätävä vielä kahdeksi viikoksi? Ja mihin minä sitten joudun?"
"Sukuylpeyteni ja varallisuuteni — hiiteen kumpikin", huudahti hän, "koskeivät ne voi vaikuttaa sinuun, vaan ainoastaan lisäävät epäluulojasi! — eivät salli minun yhtäkkiä alentua: pyydän sinua senvuoksi viipymään vain viikon, jotta voin rauhoittaa niiden korskeat vaatimukset". Oi, kuinka sydämeni värähti! ja minä aloin (kun en tiennyt mitä tehdä) lukea isämeitää. "Älä huoli minun tähteni vieritellä rukousnauhasi helmiä, Pamela!" virkkoi hän; "sinä olet oikea nunna". Mutta minä lausuin ääneen, silmäni kohotettuina taivasta kohti: "Älä johdata minua kiusaukseen; mutta päästä minut pahasta, oi hyvä Jumala!"
Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "No niin, tyttöseni, sinä jäät siis näiksi kahdeksi viikoksi, ja saat nähdä, mitä tahdon hyväksesi tehdä. Jätän sinut tuokioksi ja menen viereiseen huoneeseen, antaakseni sinulle miettimisaikaa ja osoittaakseni sinulle, etten sinua väijy." Tuo ei mielestäni näyttänytkään pahalta.
Hän läksi ulos, ja hetkisessä ahdisti minua parikymmentä erilaista ajatusta; joskus tuumin, että viikon, parin pitempi viipyminen tässä talossa häntä totellakseni ei rouva Jervisin ollessa kanssani voinut paljoa vahingoittaa: — Mutta sitten, — ajattelin, — mistä tiedän, mitä voinen tehdä? Olen kestänyt hänen vihansa; mutta enkö saattaisi heltyä hänen ystävällisyydestään? Kuinka voin sen kestää? No, toivoakseni saman suojelevan armon avulla, johon aina tahdon turvata. Mutta mitä hän sitten on luvannut? Niin, hän tekee isä- ja äiti-rukkani elämän mukavaksi. Oh! — sanoin itsekseni, — se on ihana ajatus; mutta en huoli viipyä siinä, jotten antaisi sen johdattaa itseäni perikatoon. Mitä hän voi tehdä sellaiselle köyhälle tytölle kuin minä? Mihin saattaa hänen ylevyytensä alentua? Hän puhuu, — ajattelin, — sydämensä ylpeydestä ja isoisesta asemastaan: oi, ne mietteet ovat hänen päässänsä ja myöskin hänen sydämessänsä, muutoin hän ei niitä minulle tällaisella hetkellä tunnustaisi. No sitten, — tuumin, — se saattaa tarkoittaa vain minun viettelemistäni. Hän ei ole mitään nimenomaan luvannut. Mutta saanhan nähdä, mitä hän aikoo, jos jään vielä kahdeksi viikoksi. Eivätkä nuo kaksi viikkoa kovin suuri asia ole: ja näenhän jo muutaman päivän kuluessa, kuinka hän käyttäytyy. — Mutta kun sitten jälleen ajattelin hänen ja itseni välistä juopaa ja hänen nyttemmin avonaisesti tekemäänsä rakkaudentunnustusta, kuten hän sitä nimitti, ja että hän tämän jälkeen haastaisi minulle asiasta selvemmin kuin koskaan ennen ja minä kenties olisin heikompi ja aseettomampi häntä vastustamaan, niin silloin tuumin: — Ka, ellei hän tarkoittanut mitään häpeällistä, niin hän puhuisi rouva Jervisin kuullen; ja inhoittava, hirveä komeroselkkaus, josta töin tuskin olin pelastunut, muistui taas mieleeni; ja minä ajattelin, kuinka helppo hänen olisi lähettää rouva Jervis ja palvelustytöt tieltä pois, ja että kaikki hänen minulle aivoittelemansa tuho voisi tapahtua lyhemmässä kuin siinä ajassa: ja niin päätin lähteä talosta ja jättää kaikki kaitselmuksen huomaan, luottamatta ollenkaan itseeni. Ja kuinka kiitollinen tulisi minun tästä päätöksestä ollakaan, kuten saatte kuulla! Mutta päästyäni juuri tähän kohtaan kirjettäni John lähettää minulle sanan, että hän ihan hetikohta lähtee teille päin. Toimitan siis teille sen, mitä olen kirjoittanut, ja toivon jo huomen-illalla anovani siunauksianne omassa köyhässä, mutta onnellisessa majassanne ja kertovani teille lopun suusanallisesti. Jään siis siihen asti ja ainiaan teidän velvollisuudentuntoiseksi tyttäreksenne.
31. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.
Kerroin teille päätöksestäni — onnellisesta päätöksestäni, jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään, Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa." En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan raivostuttamatta.