"Niin, mutta", väitti toinen, "minä näen, että te, hyvä rouva, ette tiedä hänestä mitään: jos kaikki olisi oikein, niin asiata ei olisi kätketty teidänlaiseltanne kunnolliselta säätyläisnaiselta. Varmastikin te luulitte hänen olevan minun luonani!"
Rouva Jervis sanoi: "Herra ei aina ilmoita palvelijoilleen toimenpiteistänsä, mutta teidän ei tarvitse hänen rehellisyyttään epäillä. Teillä on siitä vakuutena hänen käsialansa: ja näettehän, ettei hän voi hautoa mitään juonia tyttöä vastaan, koska hän ei ole matkustanut eikä edes puhu aikomuksesta lähteä täältä."
"Oi, se onkin minulle ainoa toivonsäde, todellakin ainoa!" sanoi Andrews. "Mutta…" lisäsi hän, aikoen jatkaa, kun kartanonherra, joka oli ehtinyt kuulla hänen tulostansa, saapui aamunutussa ja tohveleissa arkihuoneeseen, missä hän ja rouva Jervis haastelivat.
"Mikäs on hätänä, kunnon Andrews?" kysyi hän, "mikäs on hätänä?" — "Oi lastani!" huudahti rehellinen vanhus, "antakaa minulle lapseni! Minä rukoilen teitä, armollinen herra." — "Kah", virkkoi isäntä, "luulin jo tyynnyttäneeni teidät hänen suhteensa: ettekö sitten ole saanutkaan teille omakätisesti kyhäämääni kirjettä?" — "Olen, olen, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "ja sen johdosta minä tänne tulinkin; olen kävellyt koko yön".
"Mies-parka", vastasi isäntä näköjään hyvin säälivästi, "olen siitä pahoillani, tosiaan! Ka, tyttärenne on aiheuttanut kummallista hälinää perheessäni; ja jos olisin luullut sen teitä niin suuresti häiritsevän, olisin päästänyt hänet kotiinsakin. Mutta sen minkä tein, tein tyttärenne ja teidän etuanne silmällä pitäen. Hän on täydessä turvassa, sen vakuutan teille, kunnon Andrews; voin antaa teille kunniasanani, etten tahtoisi häntä millään ehdolla vahingoittaa. Luuletteko, että sen tekisin, rouva Jervis?"
"Ette, toivoakseni ette, herra", sanoi emännöitsijä. — "Toivoakseni ette!" huudahti mies-poloinen. "Niin, sitä minä toivoin: mutta, pyydän että teidän arvoisuutenne antaa minulle lapseni; en muuta halua; ja minä pidän huolta, ettei mikään pappismies saa häntä lähennellä."
"Ka, Lontoo on varsin etäällä", virkkoi kartanonherra, "enkä minä nyt heti voi lähettää häntä noutamaan". — "No, oletteko siis lähettänyt minun Pamela-parkani Lontooseen?" hämmästeli vanhus. — "En tahtoisi niin sanottavan", vastasi isäntä; "mutta minä vakuutan teille kautta kunniani, että hän on aivan turvassa ja tyytyväisenä ja ilmoittaa siitä pian teille kirjeessä. Hän on hyvämaineisessa perheessä, ei vähäisemmän henkilön kuin piispan luona, rouvan kamarineitona, siihen asti kun saan teille mainitsemani asian järjestetyksi."
"Oi, kuinka voin sen tietää?" päivitteli isä. — "Mitä!" huudahti herrasmies teeskennellen suuttumusta, "epäilläänkö minun sanojani? Uskotteko minulla voivan olla joitakin aikeita tytärtänne kohtaan? Ja jos niin olisi, luuletteko että käyttäisin siihen tarkoitukseen tämänlaisia menettelytapoja? Totisesti, mies, te unohdatte, ketä puhuttelette!"
"Oi, hyvä herra", haastoi Andrews, "pyydän anteeksi; mutta muistakaa, että rakas lapseni on kysymyksessä: ilmoittakaahan minulle vain, kuka piispa, se on ja missä, niin vaellan jalkaisin Lontooseen tapaamaan tytärtäni, ja sitten minä olen tyytyväinen". "Kah, kunnon Andrews, luulenpa että olette lukenut tarinoita samoin kuin tyttärennekin, ja ne ovat panneet päänne pyörälle. Eikö minun sanani riitä? Luuletteko että tekisin tyttärellenne mitään häpeällisiä tarjouksia? Onko mitään aihetta sellaiseen luuloon? Ajatelkaahan toki hiukan, kuka olen; ja ellei minua uskota, niin mitä hyödyttää puhuminen?"
"Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi toinen, "pyydän että suotte minulle anteeksi: mutta eihän olisi mitään haittaa siitä, että sanoisitte kuka piispa se on ja missä hän asuu?"