"Niin, ja sitten te menisitte kiusaamaan hänen kunnianarvoisuuttansa sopimattomalla pelollanne ja jutuillanne? Tyydyttekö, jos viikon päästä saatte tyttäreltänne kirjeen? ja ellei hän ole huolimaton, kirjoittanee hän jo ennenkin vakuuttaakseen teille, että hän voi aivan hyvin."
"Olisihan siitä jotakin lohdutusta", myönsi miesparka.
"No hyvä", virkkoi herrasmies, "vaikka minä en tietenkään voi vastata hänen laiminlyönnistään, mikäli hän itse ei huoli kirjoittaa; ja jos hän lähettää kirjeen teille, rouva Jervis (minä en halua sitä nähdä; olen jo kylliksi kiusaantunut hänen tähtensä), niin älkää unohtako toimittaa miestä ja hevosta matkalle sitä viemään heti kun sen saatte".
"Sen teen varmasti", takasi taloudenhoitajatar.
"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi kunnon maalainen; "ja minun täytyy siis jäädä odottamaan niin kärsivällisesti kuin voin viikon ajaksi, mikä minusta tuntuu vuodelta".
"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita, niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".
"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen, "niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte". "Aamen, aamen, kunnon Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoa aamen. Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan; älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.
Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja päätti olla mahdollisimman maltillinen.
Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.
Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka hankkiminen myöhemmin kerrotaan: