Itkin katkerasti, koska huomasin että hän oli minulle liian mahtava sekä vehkeittensä että äveriäisyytensä vuoksi; sentähden otin turvani jälleen ainoaan apuuni, lohduttaen itseäni sillä, ettei Jumala koskaan kiellä viattomalta sydämeltä suojelustaan ja että Hän yksinään kykenee tekemään tyhjiksi mahtavien vehkeet. Maanviljelijään oli kirjeen sisältö tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että hän alkoi ylistää huolenpitoansa minusta ja varoittaa minua viekoittelevista lähentelyistä, jotka tapahtuivat vastoin ystävieni neuvoa ja suostumusta; vieläpä hän käytti minua varoittavana esimerkkinä siveyssaarnassa tyttärensä hyväksi. Olin siis mielissäni, kun sain lopettaa tämän keskustelun, koska ei tuntunut siltä, että minua uskottaisiin. Pyysin ilmoittamaan kyytimiehelleni, että olin liian uupunut voidakseni lähteä matkalle niin varhain seuraavana aamuna. Mutta hän tiukkasi sitä ja sanoi, että päivämatkani siten kävisi keveämmäksi, ja minä huomasin hänet uskollisemmaksi palvelijaksi herraansa kohtaan kuin olin toivonut, vaikkakin tämä oli kirjeessään puhunut hänen suuresta vastahakoisuudestansa. Näin siis yhä selvemmin, että kaikki oli syvää teeskentelyä, ja juonittelu osoittautui vain pahemmaksi ja pahemmaksi.
Olisin voinut näyttämällä heille häneltä saamani kirjeen täydellisesti todistaa valheelliseksi hänen heille lähettämänsä; mutta en pitänyt luultavana, että saisin heitä puolelleni, ja ajattelin siis, että koska olin niin pian lähtemässä, ei olisi suurtakaan hyötyä asian seikkaperäisemmästä pohtimisesta heidän kanssaan. Sitäpaitsi havaitsin, etteivät he olleet halukkaita sallimaan minun jäädä sinne pitemmäksi aikaa, kun pelkäsivät pahoittavansa isäntääni. Niinpä menin vuoteeseen, mutta en paljoa lepoa saanut. He aikoivat lähettää palvelustyttönsä seuralaisenani saattamaan minua viiden peninkulman matkan aikaisin aamusella, ja hänen oli palattava jalkaisin.
Olin matkan varrella vaunuissa istuessani perjantaiaamuna mielessäni suunnitellut, että pysähdyttyämme johonkin kaupunkiin hevosten syöttämistä ja lepuuttamista varten, kuten ajajan oli pakko tehdä, kääntyisin majatalossa emännän puoleen, kertoisin hänelle kohtaloni ja kieltäytyisin lähtemästä edelleen, koska minun ei siellä tarvitsisi taistella muita kuin tätä häijyä kyytimiestä vastaan.
Niin, olin aivan syventynyt tähän aikomukseeni, hyvässä toivossa, että tällä tavoin voisin riuhtautua vapaaksi. Mutta juonikas heittiö oli pitänyt huolta siitä, että tämä viimeinenkin turva minulta riistettiin; sillä kun saavuimme tien varrella isoon majalaan nauttiaksemme päivällistä ja minä olin täysissä aikeissa ryhtyä tuumasta toimeen, niin kukapa muu oli majatalossa kuin häijy rouva Jewkes minua odottamassa! Ja hänen kälynsä oli sen emäntä, ja hän oli toimittanut minulle pienet tervetuliaiset. Sen minä kylläkin sain kokea heti kun menin sisälle talonemäntää puhuttelemaan. Hän tuli minua vastaan, ja minä sanoin: "Olen onneton nuori tyttö-raukka ja toivon saavani teiltä neuvoa ja apua; te näytätte hyvänlaatuiselta rouvalta ja tahtonette auttaa sorrettua viatonta olentoa."
"Niin, neitiseni", vastasi hän, "toivoakseni arvaatte oikein: ja minulla on onni tietää asiasta jotakin jo ennen kuin siitä juttelettekaan. Kutsukaahan rouva Jewkes." — Jewkes, Jewkes! — ajattelin minä. — Olen kuullut sennimisestä henkilöstä, enkä siitä nimestä pidä.
Sitten saapui tuo häijy nainen, jonka olin ennen nähnyt vain yhden ainoan kerran; ja minä peljästyin aivan suunniltani. — Ei mitään sotajuonta, — ajattelin, ei ainoatakaan jää viattomalle tyttö-poloiselle, vaan kaikki kääntyy minua vastaan. Se on tosiaan kovaa. — Sitte jo kätkinkin kynteni, kuten sananparsi kuuluu; sillä minä näin olevani pahemmassa hädässä kuin vuokraajan talossa ollessani.
Häijy nainen tuli luokseni muka luottamusta herättävänä ja suuteli minua! "Katsos, käly", virkkoi hän, "mikä ihastuttava olento! Eikö hän viettelisi maan parasta loordia karkaamaan kanssansa?" — Voi kauheutta! — ajattelin minä, — tässähän asia heti myönnetään. Olen nyt hukassa, se on varmaa. — Jouduin aivan sanattomaksi hämilleni. Kun en nähnyt muutakaan neuvoa olevan (sillä hän ei tahtonut päästää minua silmistään), täytyi minun hänen kanssaan nousta vaunuihin. Hän näetten oli saapunut sinne ratsain erään miespalvelijan seurassa, joka lopun tietä ratsasti vieressämme taluttaen hänen hevostaan. Nyt luovuin kaikista pelastumisen ajatuksista ja olin epätoivoisessa tilassa.
— No, — ajattelin, — kylläpä näkevät kummallisen paljon vaivaa tärvelläkseen viattoman, avuttoman ja arvottoman nuoren tytön. Tämä juoni on liian syvällisesti harkittu ja sitä on liian kauvan haudottu minun kyetäkseni tekemään sitä tyhjäksi. — Panin turvani Jumalaan, jonka tiesin pystyvän tekemään kaiken puolestani silloinkin kun kaikki muut mahdolliset keinot pettäisivät: ja Häneen minä päätin luottaa.
Seuraavasta voitte nähdä, millainen nainen tämä matami Jewkes on kunnon rouva Jervisiin verrattuna: tuon tuostakin hän vaunuissa istuessamme tuijotti kasvoihini ja puristi kättäni sanoen: "Oletkin hyvin sievä, mykkä kaunokaiseni!" Ja kerran hän aikoi suudella minua. Mutta minä sanoin: "En pidä sellaisesta menosta, rouva Jewkes; eihän se sovi kahden samaan sukupuoleen kuuluvan henkilön kesken." Hän purskahti tuttavallisen julkeaan nauruun ja virkkoi: "Näppärästi sanottu, totisesti! Haluat siis mieluummin, että toinen sukupuoli sinua suutelee! Sinua veitikkaa! Onnea vain!"
Minua ärsytti kovin hänen julkeutensa ja röyhkeä esiintymisensä. Mutta mitäpä ihmeellistä siinä oli: hän oli ollut majatalonpitäjän emännöitsijänä ennen kuin tuli isäntäni palvelukseen, eivätkä senlaatuiset olennot kaipaa luottamusta, tiedättehän. Aivan häikäilemättä lausuikin hän minulle häpeämättömyyksiä parissakymmenessä tilaisuudessa ja sanoi pari kolme kertaa, kun ajaessamme näki kyynelten kierivän poskilleni, että "minulle oli tosiaan katkera loukkaus tietää komeimman nuoren herrasmiehen, mikä oli viidestä kreivikunnasta tavattavissa, olevan rakastunut itseeni!"