teidän ahdistettu nöyrä palvelijanne.
TORSTAINA.
Nyt päättyy kauhea viikko, joka on kulunut siitä kun lähdin toivoen näkeväni teidät, rakas isä ja äiti. Voi, kuinka erilaisia olivat toiveeni silloin ja nyt ovat! Mutta kukapa tietää, mitä nuo onnelliset tiilet voivat aikaansaada? Kuitenkin täytyy minun ensin kertoa teille, kuinka rouva Jewkes kuritti minua! Se on ihan totta! Ja näin se tapahtui:
Kärsimättömyyteni päästä puutarhaan kävelemään oli suuri, koska halusin nähdä, oliko mitään toivomusteni mukaista tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tämä häijy rouva Jewkes ei olisi sallinut minun lähteä ilman häntä; ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Meillä oli sen johdosta aika sanasota; minä sanoin hänelle, että oli perin ankaraa, kun minua ei uskottu yksinäni kävelemään puutarhassa, hengittääkseni hiukan raikasta ilmaa, vaan täytyi olla vaanittuna ja vartioituna pahemmin kuin varas. Hän vetosi yhä ohjeisiinsa ja sanoi, ettei hän saanut uskoa minua näkyvistään. "Sinun olisi parasta" sanoi hän, "olla levollinen ja tyytyväinen, vakuutan sinulle; sillä minulla on pahempiakin määräyksiä kuin vielä tiedätkään. Muistan", lisäsi hän, "sinun kysyneen herra Williamsilta, oliko naapuristossa mitään vallasväkeä. Tämä saa minut aavistelemaan, että mielit paeta heidän luokseen kertomaan synkkää, surullista tarinaasi, kuten sitä nimität." Seisoin sydän kurkussa; sillä tuon viittauksen vuoksi pelkäsin hänen nähneen kirjeeni tiilten alla. Oi, kuinka rauhaton olin! Vihdoin hän sanoi: "No, koska panet sen niin pahaksesi, voit mennä kävelemään kierroksen, ja minä tulen hetkisen perästä mukaasi."
Päästyäni hänen ikkunansa näkyvistä menin toivorikasta paikkaa kohti; mutta pian hänen inhoittava äänensä pakoitti minut hiljentämään askeleeni. "Hehei, miksi niin ketterästi ja mihin niin joutuin?" huusi hän; "mitä! juoksetko sinä kilpaa?" Ja minä pysähdyin häntä odottamaan, kunnes hän lihavine ruhoineen oli lyllertänyt luokseni. Hän tarttui käsivarteeni puolittain hengästyneenä, ja niin täytyi minun kulkea rakkaan paikan ohitse rohkenematta siihen edes vilkaista.
Puutarhuri oli työssä loitompana, ja minä aloin puhella hänen taiteestaan; mutta rouva Jewkes sanoi: "Säisympään, ohjeitteni mukaan en saa sallia, että teet liikaa tuttavuutta palkollisten kanssa." — "Oh", virkoin minä, "pelkäättekö että liittoutuisin heidän kanssaan, ryöstääkseni jotakin isännältäni?" — "Kenties sitä pelkään", sanoi inhoittava heittiö; "sillä jos ryöstät häneltä itsesi, olisi se hänen mielestään pahinta mitä voisi hänelle tapahtua".
"Ja sanokaahan", haastoin minä kävellen eteenpäin, "kuinka jouduin hänen omaisuudekseen? Mitä muuta oikeutta hänellä on minuun kuin se, minkä varas saattaisi väittää itsellään olevan anastamaansa tavaraan?" — "Onko mokomaa ennen kuultu?" sanoi hän. "Tämä on suoraa kapinaa, totisesti! No, no, karitsaiseni" (siten tuo hupsu nainen minua usein nimittää), "jos minä olisin hänen sijassaan, niin hän ei kauvan pitäisi omistusoikeuttansa sinuun kyseenalaisena". — "Ja mitä te tekisitte", tivasin minä, "jos olisitte hänen sijassaan?" — "En arvelisi ja epäröitsisi kuten hän, vaan päästäisin sekä itseni että sinut tästä tuskastanne." — "Kah, Jezebel", sanoin minä (kun en voinut itseäni hillitä), "tärvelisittekö minut väkivalloin?" Tällöin sivalsi hän minua huimasti olkapäähän. "Tuosta saat", huusi hän; "ketä sinä nimität Jezebeliksi?"
Kummastuin niin suuresti (sillä te, rakas isä ja äiti, ette ole minua ikänä lyöneet), että olin kuin ukkosen iskemä; ja katsahdin ympärilleni ikäänkuin etsiäkseni joltakulta apua. Mutta, ah! ketään ei ollut saapuvilla; ja sanoin hieroen olkapäätäni: "Onko tämäkin ohjeittenne mukaista? Voi minua, täytyykö minun kärsiä iskujakin?" Ja sitte purskahdin itkuun ja heittäydyin ruohokäytävälle, jolla seisoimme. Hän sanoi kovin ärtyneesti: "En siedä sellaisia nimityksiä, sen sinulle vakuutan. Hei, tule nyt! Näen että olet uhmamielinen: sinut täytyy taltuttaa ja sinut taltutetaan. Kyllä minä sinunlaisesi pienet ärsyttelijät kesytän, ole varma! No, tule nyt, menemme sisälle ja minä lukitsen sinut huoneeseesi; et saa kenkiä etkä mitään muutakaan, jos asiat näin ovat."
En tiennyt mitä tehdä. Tämä oli minulle julmaa; soimasin itseäni suulaudestani: olinhan nyt antanut hänelle veruketta ankaruuteen ja olin nenäkkyydelläni tuhonnut ainoan suunnitelman, mikä minulla vielä oli. Puutarhuri näki tapahtuman, mutta emännöitsijä huusi hänelle: "Kah, Jacob, mitä te töllistelette? Pitäkäähän huolta työstänne." Ja mies käveli toisaalle, pois näkyvistämme.
— No, — ajattelin minä, — täytyy näenmä hiukan teeskennellä. — Hän tarttui minua tylysti kädestä: "No, nouse ylös", sanoi hän, "ja tule sisälle. Kyllä minä sinulle Jezebeliä näytän, näytän niinkin!" — "Ka, rakas rouva Jewkes", sanoin minä. — "Ei mitään helliä sanojasi ja mairitteluasi!" virkkoi hän; "mikset minua enää nimitä Jezebeliksi?" Näin että hän oli vimmatusti vihainen, ja minä olin aivan ymmällä. Olen usein kuullut naisia moitittavan heidän kielestään; toivon etten olisi päästänyt omaani niin valtoimeksi.