Olin tuskin ehtinyt jäljentää tämän ennen kuin minut kutsuttiin päivälliselle; pistin herra Williamsille aiotun kirjeen poveeni, voidakseni tilaisuuden tullen asettaa sen siihen rakkaaseen paikkaan.
Kaikista puutarhan kukkasista päivännouto totisesti onkin armain! Se on minulle onnekas! Kuinka oivallisesti juoneni menestyykään! Alan vain peljätä, että kyhäilyni keksitään; sillä ne paisuvat laajoiksi: tähän asti olen harsinut ne alusnuttuuni ja kannan niitä lähinnä paitaani. Entä jos tuo syöjätär tarkastaisi pukuni! Mutta kun koetan olla hänelle mieliksi, niin ei hän sitä tee.
Olen vastikään palannut kävelyltä puutarhasta ja asettanut kätköön kirjeeni. Me nimittäin lähdimme onkimaan, kuten rouva Jewkes oli minulle luvannut. Hän pani syötin koukkuun, minä viskasin sen lampeen ja pyydystin pian sievoisen toutaimen. "Uita sitä, uita", neuvoi hän. Minä tein niin ja sain sen maalle. Murheellinen ajatus juolahti juuri silloin mieleeni, ja minä heitin kalan takaisin veteen. Kuinka hauskaa sen näkyikään olevan vapaudessaan pulikoida! "Miksi sen takaisin paiskasit?" kysyi vartijani. — "Oi, rouva Jewkes", virkoin minä, "minusta tuntui kuin tuo toutain-parka olisi ollut onneton Pamela. Vertasin teitä ja itseäni häijyyn isäntäämme. Niinkuin me viettelimme toutain-raiskan, samaten minutkin petettiin valheellisilla syöteillä; ja kun te sanoitte: 'Uita sitä, uita!' koski sydämeeni ajatellessani, että leikkisin pettämäni kalapoloisen turmiolla. En voinut olla heittämättä sitä takaisin veteen; ja ettekö nähnyt, kuinka iloisesti onnellinen toutain pulahti tiehensä meitä pakoon? Oi", lisäsin, "kunpa joku hyväsydäminen sääliväinen ihminen toimittaisi minulle vapauteni takaisin samalla tavoin! Onhan minun vaarani yhtä suuri."
"Herra siunatkoon", sanoi hän, "mitä sinä ajatteletkin!" — "En voi enää onkia", vastustin minä. — "Jahka minäkin koetan onneani", päätti hän ottaen vavan. — "Tehkää niin", vastasin minä; "ja minä tahdon kylvää elämää sillä välin kun te hävitätte sitä. Minulla on muutamia härkäpapuja ja menenpä pistämään ne jonkun lavan syrjään nähdäkseni, kuinka pian ne itävät esille; sitten nimitän niitä puutarhakseni."
Näette siis, rakas isä ja äiti, että täten saan hyvän verukkeen käydäkseni toistekin puutarhaani katsastamassa; ja vaikka multa näyttäisikin hiukan verekseltä, se ei nyt herätä niin suuresti epäluuloa. Hän ei tässä aavistellut mitään; ja minä menin istuttamaan papuni sinne tänne noin viiden kyynärän pituudelta kummallekin puolen päivännoutoani; ja helposti talletin kirjeen kätköönsä. Enkä olekaan vähäisen ylpeä tästä juonestani. Varmaankin joku keino lopuksi keksitään!
PERJANTAI, LAUVANTAI.
Olen vastikään kertonut omasta juonestani; nyt kerron teille eräästä tuon häijyn naisen käyttämästä. Hän tulee luokseni. Sanoo: "Minulla on seteli, jota en voi vaihtaa ennen kuin huomenna, ja eräs kaupustelija tahtoo kaikin mokomin saada rahansa; en halua lähettää köyhiä kauppamiehiä pois ilman maksua. Onko sinulla antaa yhtään?"
"On hiukan", vastasin minä, "kuinka paljon tarvitaan?" — "Oh", sanoi hän, "tarvitsen kahdeksan puntaa!" — "Voi, kun minulla on vain viisi tai kuusi!"
— "No, lainaa ne minulle huomiseen", pyysi hän. Minä annoin; ja hän läksi alikertaan. Ja sitten ylös palatessaan hän nauroi ja sanoi: "No, minä maksoin kaupustelijalle." — "Kai huomenna saan takaisin", muistutin minä.
Tähän hän vastasi nauraen: "Ka, mihin sinä rahaa tarvitset? Sanoakseni totuuden, karitsaiseni, en ollut puutteessa. Pelkäsin vain, että käyttäisit rahojasi väärin; ja nyt voin uskoa Nanin vähän useammin sinun pariisi, varsinkin kun minulla on matkalaukkusi avain; näin ollen et voi lahjoa häntä rahalla etkä koreilla kapistuksilla."