Kukaan ei ole koskaan näyttänyt tyhmistyneemmältä kuin minä silloin. Oi kuinka minua kiusasi, että niin houkkiomaisesti olin antanut itseni puijata! — sitäkin enemmän, kun olin vihjaissut herra Williamsille, että asettaisin osan rahoistani hänen käytettäväkseen niiden menojen suorittamiseksi, joita koituisi minun lähettämisestäni teidän luoksenne. Minä itkin mielipahasta. — Ja nyt minulla ei ole viittä shillingiä jäljellä toimeentulokseni, jos pääsenkin pakenemaan. — Onko ollut minunlaistani hupsua! Kylläpä minun tosiaan kannattaa vehkeistäni ylpeillä. — Sanoin hänelle: "Oliko tämäkin ohjeissanne, susi hyvä?" (kun nimittäin hän puhutteli minua karitsaisekseen). — "Jezebel, tarkoittanet, lapsi!" virkkoi hän. "No, nyt annan sinulle sydämellisesti anteeksi; suudelkaamme toisiamme ja olkaamme ystäviä." — "Pysykää loitolla!" torjuin minä; "en voi teitä sietää". Mutta en uskaltanut häntä enää nimitellä; sillä minä pelkäsin mitä kauheimmin hänen isoa käpäläänsä. Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän kadun, ja soimaan itseäni.

Tänä iltana postitalon mies toi kirjeen rouva Jewkesille, ja sen sisään oli suljettu minulle kirje. Emännöitsijä toi sen komerooni ja sanoi: "Kah, hyvä isäntäni ei unohda meitä. Hän on lähettänyt sinulle kirjeen, ja kuulehan mitä hän minulle kirjoittaa." Sitten hän luki, kuinka hänen arvoisuutensa toivoi että rouvan kaunis suojatti jaksoi hyvin, oli onnellinen ja tyytyväinen. "Ah, tosiaan", sanoin minä, "täytyyhän minun tyytyä!" Kirjeessä sanottiin vielä, että herra ei epäillyt hänen huolenpitoansa minusta ja ystävällisyyttänsä minua kohtaan; että olin hänelle hyvin rakas ja ettei rouva voinut kohdella minua liian hyvin, ja muuta sellaista.

"Siinäpä on sinulla isäntää!" huudahti hän; "varmaankin rakastat häntä ja rukoilet hänen puolestaan". Halusin että hän olisi lukenut lopunkin. "Ei, ei", pidättyi hän, "sitäpä en tee". Minä sanoin: "Käsketäänkö siinä riistämään minulta kengät ja lyömään minua?" — "Ei", vastasi hän, "eikä puhuta Jezebelistäkään". — "No", sanoin, "anon aselepoa: sillä en halua jälleen saada iskuja". — "Luulin", huomautti hän, "että olimme antaneet toisillemme anteeksi".

Kirjeeni kuuluu näin:

RAKAS PAMELANI,

Alan jo katua, että sidoin itseni lupauksella olla sinua tapaamatta kunnes annat siihen luvan! Sillä aikani käy minulle ylen ikäväksi. Voitko luottaa minuun siksi paljon, että kutsut minut sinne? Ole varma siitä, että jalomielisyytesi minua kohtaan ei olisi hukkaan heitettyä. Tahdon pyytää tätä hartaasti, koska olen levoton sinun levottomuutesi tähden; rouva Jewkes näet on ilmoittanut minulle, että tämä pakkotilasi tuntuu sinusta kovin raskaalta ja että sinä et syö, juo, etkä lepää kunnollisesti. Sinun terveytesi on minulle liian kallis, jotten haluaisi lyhentää tämän koettelemuksesi aikaa, ja se olisi seurauksena minun tulostani luoksesi. Johnkin on kertonut minulle huolistasi ja teki sen niin murheellisin mielin, että tuskin sai sanoiksikaan; tuo murhe hiukan hätäännyttikin sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä. Enhän silti pelkää mitään muuta kuin että sinun välinpitämättömyytesi minua kohtaan, mitä ylpeä sydämeni sentään tuskin sallii minun tunnustaa, voisi ajaa sinut johonkin ajattelemattomaan tekoon, mikä voisi rohkaista toisen uskaliasta toivetta. Mutta kuinka viheliäisesti alennunkaan ollessani rauhaton hänenlaisensa halvan palvelijan takia! Sanon sinulle vain yhden asian, nimittäin että jos sallit minun käydä puheillasi kartanossa (ajattelehan, kuka sinulta tätä suosiota pyytää), niin vakuutan juhlallisesti, että saat aihetta olla mielissäsi tästä kiitollisuutta herättävästä luottamuksesi ja arvonantosi ilmaisusta. Jos huomaan, että rouva Jewkes ei ole käyttäytynyt sinua kohtaan niin kunnioittavasti kuin se ansaitsee, jota minä hellästi rakastan, niin jätän kokonaan sinun valtaasi toimittaa hänet talosta pois, mikäli soveliaaksi katsot; ja rouva Jervisin tai sen, jonka vain valitset, on otettava sinut hoivaansa hänen asemestaan. Tämän sanon Johnin lausuman viittauksen johdosta, josta aavistin sinulla olevan jotakin tyytymättömyyden aihetta siltä taholta. — Rakkahin Pamela, vastaa suosiollisesti tähän vakaaseen pyyntööni, henkilön pyyntöön, joka ei voi elää ilman sinua ja jonka kunniallisesta käytöksestä itseäsi kohtaan voit olla ehdottoman varma; sitäkin enemmän, kun perustat luottamuksesi siihen. Minä olen ja varmasti olen aina sinun uskollinen ja hellä j.n.e.

Tiedän sinua ilahduttavan kuulla, että isäsi ja äitisi voivat hyvin ja ovat viime kirjeesi johdosta rauhoittuneet. Se tuotti minulle mielihyvää ja olen päättänyt ettet saa sitä katua. Rouva Jewkes toimittaa vastauksesi minulle.

Silmäsin tämän kirjeen ensiksi vain nopeasti lävitse, syventyäkseni toiseen, jonka nyttemmin toivoin odottavan minua herra Williamsilta. Lähdin iltakierrokselle, kuten sitä nimitin, rouva Jewkesin seurassa, ja kulkien paikan ohi sanoin: "Luuletteko, rouva Jewkes, että jotkut pavuistani ovat juurtuneet sitten eilisen?" Hän nauroi ja sanoi: "Sinä olet kehno puutarhuri, mutta mielelläni näen että saat hupia." Hänen astuttuaan edelleen huomasin kelpo ystäväni varanneen minulle kirjeen; ja sujauttaen sen poveeni (sillä matami oli selin minuun) virkoin pitäen papua kädessäni: "Tässä on yksi niistä; mutta se ei ole puhjennut." — "Eipä tietenkään", vastasi hän ja lausui minulle mitä ilkeimmän, naisen suussa sopimattoman pilan kylvämisestä j.n.e. Sisälle tultuani menin komerooni ja luin seuraavaa:

Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa sinulle, että olen lady Jonesilta saanut epäävän vastauksen. Asiasi koskee häneen, sanoo hän, mutta hän ei halua toimittaa itselleen vihollisia. Käännyin lady Darnfordin puoleen ja kerroin hänelle mitä liikuttavimmin sanoin surullisen historiasi ja näytin hänelle vieläkin hellyttävämmän kirjeesi. Huomasin hänet varsin myöntyväiseksi; mutta hän tahtoi neuvotella sir Simonin kanssa, joka ei ole erikoisen lujaluontoinen mies hyveellisyyden puolesta. Hän lausuikin puolisolleen minun läsnäollessani: 'Ka, mitäpä tämä kaikki muuta on, rakkaani, kuin että naapurimme havittelee äitinsä kamarineitoa! Ja jos hän huolehtii siitä, ettei tytöltä mitään puutu, en käsitä että hänelle tässä mitään suurta vääryyttä tapahtuu. Eihän sillä mitään perhettä loukata.' (Näyttää siis siltä, rakas isä ja äiti, ettei köyhien ihmisten kunnia merkitse mitään.) 'Ja minusta, herra Williams, kaikkein vähimmin sopisi teidän puuttua tähän asiaan ystäväänne ja suojelijaanne vastaan.' Hän huomautti tämän niin päättävästi, ettei hänen rouvansa mitään enempää virkkanut, ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää, ettei asiaan kiinnitettäisi mitään huomiota minun osaltani.

Viittasin asiastasi herra Petersille, tämän pitäjän kirkkoherralle; mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, että hän otaksui minulla olevan itsekkäitä tarkoitusperiä, ikäänkuin innollani tahtoisin saavuttaa sinun suosiotasi ja kiintymystäsi. Ja kun mainitsin hänelle virkatoimemme velvollisuuksista ja muusta sellaisesta sekä vakuutin epäitsekkyyttäni, sanoi hän kylmästi, että olin varsin hyväsydäminen, mutta nuori mies enkä paljoa tuntenut maailmaa. Ja vaikka kertomani oli surkuteltava seikka, niin jos hän ja minä ryhtyisimme ihmiskuntaa tässä suhteessa parantamaan, saisimme ylenmäärin hommaa; sillä se oli muka liian tavallinen ja hienoston kannalta hyväksytty seikkailu, jotta pari yksityistä pappismiestä sille mitään voisivat. Sitte hän puolustuksena kylmäkiskoisuudelleen lausui muutamia mietteitä kirkon nykyisten johtomiesten suhtautumisesta valtakunnan etumaisiin henkilöihin.