Kun tietäjä vielä pois lähdettäessä piirsi veitsellä yhdeksän ristiä jälkeensä, erosi kiduttaja ja meni lähettäjäänsä.
Oli sitten vielä joitakuita onnettomia vikoja, jotka joskus karkasivat ihmisen kimppuun. Semmoinen oli kopristustauti eli virma. Se voi tarttua vaikkapa vedestä, jos esim. kalalla ollessa kovasti säikähti, ja siitä alkoi ihminen pieksäytyä, puristaa kätensä nyrkkiin, purra hammasta, niin että vaahto kuohui suusta. Virma heittäytyi ikuiseksi ja ikää myöten aina vain pahentui, ellei heti, kun tauti ensi kerran kohtasi, joku heittänyt mustaa vaatetta pieksäytyjän päälle, jolloin tauti loppui siihen.
Hyvin useasti ihminen huimeni, tuli vähätaitoiseksi, niin ettei älynyt mitään, jopa toisinaan raivosikin. Ei tiedetty "suonistako se heittäytyi", mutta kovasta säikähdyksestä se ainakin tuli, ja joskus pahat ihmisetkin saattoivat rikkeillään toisen huimaksi, raivohenkiseksi, ja päänvikaiseksi. Huimaa koetettiin parantaa syöttämällä karhunaivoja, miehelle uroskarhun, naiselle naaraskarhun, ja sen luultiin päätä selvittävän. Mutta rikkomisesta tulleesta raivohenkisyydestä ei ollut päästäjää.
Paitsi tietäjiä oli terveydenhoitajina ja avunantajina sairaustapauksissa sekä huonossa voinnissa myöskin hierojia, kuppareita ja suoneniskijöitä. Monet vanhat eukot olivat taitavia kopeloimaan ja hieromaan jäykistyneitä jäseniä "kansvärkkilinjamentti"-voiteillaan ja monet kupparimuorit parantelivat sarvillaan selän ja sivujen kipuja, "jalkojen katkasemista", hampaanpakotusta, ja suonenlyöjä-ukot napsauttivat raudallaan käsivarteen, sääreen taikka otsaan, laskivat verta ja paransivat pyörrytystä. Useat näistäkin olivat pikku tietäjiä, jotka osasivat yhtä ja toista varsinaisen taitonsa lisäksi.
TIETÄJIÄ JA TAIKUUTTA.
"Pirtti on täynnä tietäjiä, joka loukko loihtijoita."
Vanhaan hyvään aikaan oli tietäjiä joka kulmakunnalla, toiset kuuluja kautta koko Kainuun, toiset vain omalla perukalla tunnettuja, muutamista taas ei omassa kylässä paljoakaan tiedetty, mutta etempänä olivat he suuressa maineessa.
Tietäjä oli heidän arvokkain nimensä, mutta mainittiin heitä myös monella muullakin mainesanalla, milloin leikillään, milloin halveksien. Sellaisia nimiä oli taikuri, loihtija, velho, poppamies ja puoskija, maanmestari ja maajumala, jopa joskus pirukin.
Miltei kaikenkaltaisissa pulissa, mitä ikänä voi sattua, osasivat tietäjät antaa apuansa. He parantelivat tauteja sekä ihmisistä että eläimistä, he selvittelivät huimia ja raivotautisia, poistivat rikkeitä, karkottivat painajaisia ja päästivät väkien vallasta, he saattoivat hyvän onnen pilata ja pahan onnen parantaa, he voivat nostaa madon, "metsän" sekä muita metsän petoja ja voivat ne asettaakin, jopa karkoittaa pois koko seudulta. Varastetun tavaran he taisivat hankkia takaisin, tulipalonkin he saattoivat tukahduttaa, ja useasti he olivat apuna karjaa kevätlaitumelle laskettaessa sekä karjaa metsänpeitosta päästettäessä. Kaikenkaltaista väkeä he käskivät ja hallitsivat mielensä mukaan, parat ja tontut olivat heidän apulaisiaan, tuulet ja sateetkin olivat heille alamaisia.
Kotikulmillaan tietäjät tavallisesti olivat taitonsa saavuttaneet, monet olivat jo tietäjiksi syntyneet — muutamat oikein hammas suussa — ja perineet mahtinsa isältään tai äidiltään, jopa useassa polvessa. Toiset taas olivat muuten tietonsa oppineet, toisilta tietäjiltä, etäisiltäkin, muutamat käyneet Lapistakin mahtia hakemassa.