"Kuku, kuku, kultarinta, keltarinta keikuttele, minun pitkä ikäni määrä!"
Samoinkuin käki, saattoivat muutkin linnut pilata. Kuikan pilaus oli huonoksi onneksi kalamiehelle, kurjen pilaus muuten pahaksi. Sillä:
"Kurjen pilaus kuivovaa,
käen pilaus kääkistää."
Pääskyn pilaama kovin päivettyi, ellei heti pessyt kasvojaan ja viskannut vettä pilaajan jälkeen.
Oli kesällä parhaana aikana elämää ja ääntä ja iloista laulua kaikkialla. Metsissä oli vielä rasva- ja pakastiaisia, käpylintuja ja tervapääskyjä, tikkoja ja palokärkiä, laulu-, kido- ja murarastaita, kuukkeleita, harakatta, korppeja, närhejä ja variksia, pyitä, teeriä, metsoja ja metsikanoja sekä kaikenlaisia havukoita ja iskulintuja: kokkoja, huuhkajia, koppelohavukoita, teeri- ja hiirihavukoita, pulliais- ja pöllöhavukoita. Ja soilla oli oma lintumaailmansa. Siellä riklatti suokurvi ja mäkätti taivaanmäkärä sekä heinikossa kärähteli päivänpiiliäinen, [päivänpiiliäinen, harmaa rastaankokoinen lintu] ja rantasipi huuteli "tsippitliitä", viklat viklattivat, ja liejukukot pöyhistelivät komeaa kaulustaansa. Järvissä ja lammissa taas sorsat, telkät, koskelot, kuikat elämöivät.
Närhi oli kummallinen lintu. Se heti keväällä, kun käki tuli, katosi, "hiiteenköhän katosikin", ja palasi vasta sitten, kun käki oli lähtenyt pois. Se pelkäsi käkeä, se kun oli ennen vanhaan saanut käeltä varastaen vaihtaa komean puvun ja oman huonon harmaan verhonsa heittänyt sijaan. Kumma lintu oli korppikin eli koro. Se vahinkoja lonkkui, ja sillä oli rinnassaan salattu sulka, joka jokeen höyhennettynä lipui vastavirtaan. Sen kun olisi saanut lakkiinsa, niin olisi ymmärtänyt korpin ja kaikkien lintujen kielen. Palokärkikin oli merkillinen lintu: jos siltä elävänä tempaisi kielen ja kuivasi sen, saattoi sillä kaivellen poistaa hampaanpakotuksen. Kuukkelia eli kuuskilaista sanottiin paikoin metsänemännäksi, koska tiedettiin, että se on vanhin linnuista. Sitä käytettiin monesti taikauksiin samoin myös koskikaraa. Kurkikin oli merkillinen, koska söi käärmeitä. Siksi ei siitä syöty muuta kuin oikea puoli, vasen nimittäin oli myrkyllinen. Ja pyy pienenee yhä maailman lopun lähestyessä, vaikka "eipähän tuo minun muistini aikana ole pienennyt ei isonnut".
Mutta lintujen kielen saattoi ymmärtää korpinhöyhenettäkin, kun vain kuulevalla korvalla tarkkasi. Jokainen lauloi omalla tavallaan, joko jutteli omia asioitaan, omiksi huvikseen sirkutteli, taikka haasteli kumppanilleen taikka taas tarinoi kuulijalle. Niin voi laulu- eli lahorastas ilvennellä tuluksia käyttävälle metsämiehelle:
"Tulitikulla, tulitikulla! Puupiippu, puupiippu, luuvarsi!"
Ja pieni pääskynen viserteli räystään alla:
"Minä pesin sormuksen, panin aijanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin."