"Ka, tunnethan, pakana!"
"Verkkosuu, Verkkosuu!" rähähti kuikka ja sukelsi turvallisen matkan päähän.
Mutta käärme oli kamalin ja pelätyin kaikista eläimistä ja siksipä siitä kaikkein enimmin tiedettiin. Se oli kavala myrkkymatelija, jota ei uskaltanut sanoa edes oikealla nimellään, vaan oli mainittava madoksi. Myrkyllisin kaikista oli joskus nähty vaskikäärme, joka onneksi sentään oli sokea. Olipa väliin kohdattu oikein isokin madonvenkale, toista syltä pitkä ja "paksu kuin miehen reisi". Kiannan Kerälän kylän rämeillä oli semmoinen kerran asustellut, moni oli sen nähnyt, mutta ei kukaan ollut uskaltanut tappaa, ei yrittääkään.
Käärmeen alkuperä oli tuttu: paholaisen palvelijan, Syöjättären sikiö se oli, vaikkahan olikin
"Karva kanervan näköinen,
karva taivahan yheksän."
Mutta itse se synnytti sikiönsä siten, että kiipesi, hylky, puuhun, ja sieltä pudotteli pentunsa, ne kun olivat niin vihaisia, että olisivat muuten syöneet emonsa.
Madellen mato kulki, vaikka sillä olikin pienet punaiset jalat, jotka sai nähdä, jos ryöttää kalajoilla taikka suvikuntapajulla vitsoi, taikka ryvetti muurahaiskeossa taikka tulella kärventeli. Mutta väliin, jos käärmeen suututti, lähti se vihaisena sähisten, luokkia nakaten heittelehtimään kiusaajansa kintereillä. Tuli ensin viikatteenniteenä pyörien, sitten kiekkona kierien, viimein vimmattuna luokkina lennähdellen. Varsinkin jos joku meni häiritsemään käärmeitten käräjiä, madot äkäisinä näin lähtivät häiritsijää lennättämään. Sillä käärmeet pitivät käräjiä, keväällä asuinpaikoillaan luolamailla kokoontuivat suurin joukoin yhteen, ja keskimmäisenä oli iso valkeakaula kuningas, joka piteli suussaan käräjäkiveä. Okkos-vainaja Kuhmossa oli kerran sattunut käärmeiden käräjäpaikalle, ja kalliolta suuren kiven vieräyttänyt alas, muka niiden päälle. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä: koko lauma oli kimpautunut hänen kintereilleen, ja niin hätään oli ukko joutunut, että oli saanut sarkatakkinsa päältään niille sivaltaa. Nukaksi olivat madot koko takin nykkineet. Jotkut rohkeat ja sukkelat henkilöt olivat sentään saaneet ryöstetyksi käärmeeltä käräjäkiven, pienen pyöreän kiven, sileän kuin muna. Ja se oli hyvä saalis. Sillä saattoi paiseet parannella, ja vielä parempi oli sitä pitää taskussaan taikka suussaan käräjillä: silloin aina voitti asiansa.
Käärmeen saattoi tietäjä manata paikoilleen tiuskaisten:
"Piätä, piru, hevoses, jotta saisin suihtet suuhun ja päihtet päähän!"
Ei päässyt käärme pakoon silloinkaan, jos kiersi sen ympäri piirin jollakin rauta-aseella, vaikkapa puukolla. Siihen kiekeröön täytyi sen kuolla, ellei sattunut sadetta, joka hävitti jäljen.