Millään lehtipuulla ei saanut matoa tappaa, ettei se pääsisi viimeisellä tuomiolla sanomaan, jotta "se ei kun kylvetti häntä vain". Mutta kun havupuulla tappoi, niin se oli tapettu jälkipuheitta.
Kaksihaarainen kieli nähtiin käärmeellä olevan ja tiedettiin, että "kun se sillä äikkejää, niin keltaiseksi heti karahtaa". Veteen meni mato kohta saatuaan puraista, mutta jos purtu ennätti ennen, niin käärme itse kuoli, halkesi.
Varsin voimakkaita taikavälineitä olivat kaikki käärmeestä saadut kappaleet sekä käärmeen kosketuksissa olleet esineet. Niitä kaikkia piti olla hyvän tietäjän kompeissa. Käärmeen nahkaa — elävänä nylkivät madon, jalallaan vain painoivat pään maahan ja niskasta alkaen kuoraisivat nahan tuppenaan — käytettiin selän kirvestyksiin ja pistoksiin, samoin käärmeen kettua. Käärmeen rasvalla, jota otettiin ennen käen kukkumaa, kun ei madolla vielä ollut myrkkyä, lääkittiin ammustauteja ja puhalluksia sekä käärmeen omia puremia — leivottiin käärmeenrasvarieska, jota purtu sai syödä. Pääluuta käytettiin myös ammustauteihin ja kolotuksiin, ja naurissiemenet valutettiin sen lävitse, ettei juuriainen sitten tunkeutuisi nauriiseen. Metsästäjä kantoi käärmeen pääluuta ruutisarvessaan. Keppi, jolla mato oli tapettu, pantiin naurismaalle pystyyn peltoa varkailta varjelemaan. Keppi vaikutti sen, että varkaankin hammasta alkoi mato kalvaa.
Joskus tietäjät nostivat käärmeitä toistensa kimppuun, tulipakkulat suussa lähettivät. Niin olivat Kuhmon Lentualla Hetteilän ja Liimatan ukot pelanneet. Hetteilän ukko ensin laittoi Liimatan kimppuun, mutta Liimatta otti riskun, soljen, rinnastaan, työnsi taulantuojan sen lävitse ja pani takaisin raatelemaan, ja pian alkoi Hetteilästä savu tupruta, paloi koko talo. Samoin Hyrynsalmella oli Pienenlehdon akka laittanut käärmeen Riita-ahon emäntää ahdistelemaan, ikkunasta oli se pyrkinyt pirttiin. "Pienenlehon Kaijapa se on!" emäntä oli sanonut ja tappanut tulijan ja lisännyt: "Pitääpä panna pahempi!" Ja oli akka nostanut karhun Pienenlehdon pirtin oven taakse, ja niin kauan oli karhu ämmää pirtissä vartioinut, kunnes oli sattunut tulemaan vieraita pelottamaan kontion pois.
Ei käärme ihmisen kimppuun kyllä ensinkään yllättelisi, eikä ihmistä panisi, ellei sitä olisi joku nostanut ja yllyttänyt vihaan. Ja vaikka se olikin Pahan sikiö ja kirottu eläin, oli se silti hyödyllinenkin olemassa. Sillä se söi maanvihat, ja maa olisi peräti myrkyllinen, ellei olisi matoa.
Käärmeen kaltainen riettaeläin oli sisoliskokin, sikolisko eli sikilisko, joka oli
"— vaskesta valettu, teräksestä temmattu."
Harvoin se kyllä puri, mutta aina se joskus kielellään äikkäisi, jotta iho ajettui. Vikkelän sisiliskon jos näki keväällä ennen hidasta sammakkoa, pysyi siitä virkeänä koko kesän, mutta jos onnettomuudekseen keksi ensin sammakon, niin nukutti ja piti velttona.
Sammakkokin oli myrkyllinen, ja sen panema varsin paha. Mutta se hyöty sammakostakin oli, että se joi vedestä myrkyn, vedenvihat, jotta vesi ei ollut vaarallista ihmisten nauttia.
Riettaeläimiä oli myös talvikko eli talviainen kärpänkaltainen valkea eläin, "joka lie sama kuin lumihiiri", ja joka