Joskus sattui, ettei vainaja pysynytkään haudassaan. Ellei häntä oikein varaten osattu saattaa matkaan, voi hän palata kotiin kummittelemaan ja möykkäämään, varsinkin jos häneltä oli jäänyt jotakin toimittamatta, taikka oli hän pahoin elänyt, taikka taas kotiväki oli häneen nähden jotakin lyönyt laimiin. Niin Puolangalla muuan ukkovainaja monen vuorokauden päästä tuli takaisin ja seisoa kojotti porstuan pihtipielessä, mutta kaikkosipas, kun oikein karjaistiin: "Johan sin' oot viety! Mitä sinä siihen tulet?" Kuhmossa samoin, Venähenvaarassa vaari ja vielä muorikin kotona möykkäsivät, muori käpsehti kamarissa ja uuninrintaa kapisti laipiolle, ja vaari kopsehti pirtin ylisillä. Olivatkin molemmat eläessään olleet "paavin palvelijoita"; muorilla oli ollut hallussaan kuolleenkoura ja ukolla apulaisena elopara. Kiannalla niinikään entisaikoina Päätalon muorivainaja kulki kotonaan, oikein kulkusissa ja helyissä ajoi pihaan, sitten tuli pirttiin ovia aukomaan. Lehmää muori persoili, kun ei sitä tapettu peijaisiin. Muutamat vainajat taas kävivät valittamassa ikävää ja kehnoa oloaan tuolla ilmalla. Monesti piti tietäjiä kutsua avuksi möykkääjää karkottamaan. Ammuttiin möykkääjän jälkeen, kirveellä paukautettiin, ja heitettiin tulta, iskettiin puukko ovipieleen, ja juostiin "appo Iesuksen alasti" kolme kertaa pirtin ympäritse, ja vainajan haudalle peitettiin multaan vanhoja vaateresuja, jotta "ei tartte perinnöitään kaivata".
Manalassa eli Tuonelassa, tuolla ilmalla sanottiin vainajien oleskelevan. Mutta kaikki eivät siellä saaneet lepoa, koska entisiä tämänilmaisia eloksiaan kävivät vielä tietelemässä ja täällä eläviä häiritsemässä.
Hautausmaat eli kirkkomaat — joskus tuonenmäki — ovat tavallisesti kirkon luona tai kirkon tienoilla hiekkakankaalla, joen taikka järven rannalla, joskus saarella, kuten Kiannalla, Kirkkosaarella. Kaukaisilla perukkalaisilla on omalla kulmallaan oma kalmismaansa, johon kuolleensa kätkevät. Niin esim. Kiannan Pesiöllä on vainajiensa leposija järvensaaressa, Näljängällä ja Vuokinkylällä järven rantakankaalla.
Vihittyä, siunattua, pyhää maata on vainajien haltuun annettu kenttä. Vahinkoa siellä ei saa kostamatta tehdä, eikä sieltä mitään omin luvin rankaisematta ottaa. Voi kalma tarttua. Tietäjät ja mahtimiehet vain uskalsivat ottaa, mitä milloinkin olivat vailla, mutta heillä oli oma ottamistaitonsa, ja he maksoivat, minkä ottivat. Mutta hautausmaan pohjoiskolkassa oli siunaamaton maakappale. Siihen, pahojen valtaan, joutuivat haudatuiksi ne, jotka olivat itsekin jo pahojen vallassa, olivat itsensä surmanneet taikka viinalla itsensä menettäneet.
Pelättäviä paikkoja olivat kuolleitten leposijat. Siellä vainajien henget saattoivat kummitella ja tulla joskus ohi kulkijaakin ahdistelemaan. Sieltä kaikenlaisia kyöpeleitä ja keijulaisia saattoi lähteä tämänilmaisia eläjiä pelottelemaan. Siksipä olikin, jotta sai rauhassa vaeltaa, vainajien lepopaikan ohi kuljettaessa aina tervehdittävä ja sanottava:
"Rauha eläville, lepo kuollehille!"