Peijaispäivän aamulla, kun oli kirkolle lähdettävä, noudettiin vainaja pihalle rappusten eteen ajopeleille, uuniakkunan kohdalle, arkunkansi avattuna. Paikoin tuotiin arkku jo illalla siihen, joskus tuotiin se pirttiin. Ennen lähtöä syötiin lähtövero, veisattiin vainajalle, ja hyvästeltiin häntä, kateliinan reunasta otettiin kiinni ja sanottiin hyvästit, käskettiinpä viedä terveisiä ennen kuolleille. Sitten lyötiin arkunkansi kiinni. Arkuntekijä iski naulat sijoihinsa, mutta arkunharjaan, ryntäiden kohdalle löi joku omaisista viimeisen naulan [Vuolijoella sukulaiset vuoron perään löivät viimeistä naulaa] ja sanoi:
"Tuoss' on sulle perintös matkaan, älä kaipaa enempää!"
Ruumiin vedättäjänä oli tavallisesti pesijä-ukko, hän oli hevosniekka ja hoiti ruumiin hautaan asti. Pihasta oli taidolla lähdettävä. Lähtövirttä kun veisattiin, niin jo kopautti viejä kolme kertaa ruoskanvarrella arkunkanteen ja sitten vetäisi ruoskalla hevosta ja lähti liikkeelle virren vielä kaikuessa, "ei kun kerran vilahti vain kun lähti". Toiset tekivät saman ruoskatempun ruumiin mittakepillä, sitten hyppäsivät rekeen ja sanoivat hyvästi, muutamat rapsauttivat ruoskalla ristiin arkun kanteen sekä maahan hevosen eteen ja sitten lähtivät, muutamat ajoivat ruumiin mittakepin ylitse ja veivät kepin muassaan hautaan. Jotkut taas olivat niin konstikkaita, jotta valjastivat hevosen edestakaisin aisoihin, sitten vasta uudestaan asettivat oikeinpäin, puhalsivat hevosen sieraimiin ja kopauttivat arkunkantta, jotta "lähtö nyt tuli!" Jopa joskus tehtiin semmoiset temput, että pantiin vainajalle vaskilantti suuhun joksikuksi aikaa, ja sitten se käytettiin vieraille tarjottavassa maitokeitossa ja lopuksi asetettiin pöydänjalan alle, ja jalan vieressä istui ruumiin vedättäjä ruokaillessaan.
Mutta väliin ei vainaja lähtenytkään liikkeelle, hevonen ei jaksanutkaan vetää. Se oli semmoinen paha kuolija, taikka oli joku pahansuopa pannut painajaisen rekeen, vaikkapa ottanut salaa ruumiin vaatteuksesta nuppineulan ja työntänyt sen umpipäätään aisannenään. Joko silloin reki ei paikaltaan tikahtanut, taikka taas sai hevonen ihan valkeissa vaahdoissaan kiskoa, ja useasti vielä valjaatkin rämähtelivät auki.
Jos silloin kävi katsomaan hevosen korvain välitse rekeen, niin näki millaista väkeä arkulla istui: kyöpeleitä kansi täynnään. Ne piti ajaa pois, ennenkuin päästiin kunnolla kulkemaan. Otettiin ruumiin mittakeppi ja vetäistiin sillä arkkua, taikka rämäytettiin lehmän kytkytperillä, taikka iskettiin tuluksilla tulta hevosen turvan edessä, taikka talutettiin hevonen arkkua nuuskimaan, jotta "tätä sun kyytitä pitää!" Mutta paras keino oli kerrassaan rojauttaa koko arkku kumoon, ja kolme kertaa sivauttaa sitä mittakepillä taikka leppä-piiskalla, niin kyllä liika paino hävisi.
Kuolleen ja koko saaton jälkeen, kun se oli pihasta päässyt ulos, heitti ruumiinpesijä-akka vettä kiulusta ja sanoi: "Tuoss' on perintös!" Talon emännän jälkeen kun näin vettä rojautettiin, ei piimä tullut venyväksi, eikä liioin muutakaan ikävää tapahtunut, vaikka kuolija olisi ollut pahakin. Joskus porautettiin tulista tuhkaa, jotta "se menöö kaikkine moskineen, jotta ei kaipoa, kun saa vielä tuhkatkin jälkeen", joskus taas roikaistiin halolla, joku heitti rahankin vainajan perinnöksi. Kotiin jääneet eivät saaneet pirtin akkunasta katsoa vainajan jälkeen, siitä olisivat silmät kipeytyneet. "Joka menöö, se menöö, ei piä kahtoo!" sanottiin. Eikä saanut ruumiin vedättäjäkään kääntää päätään taakseen katsoakseen, piti koko ruumiillaan pyörähtää, etteivät silmät kipeytyisi. Vielä piti varoa sekin, ettei laskettu karjaa menemään metsälaitumelle, ennenkuin vainaja oli viety pihasta. Jos olisi kuollutta lähdetty viemään karjan jälkeen, olisi se pannut lehmät metsänpeittoon.
Vainajaa ajettiin edellä ja mureväki seurasi jäljessä. "Kahen reisin" istui vedättäjä arkunkannella, joskus toinenkin mies toverinaan. Valkea luokkiliina heilui vempelessä, miehellä oikealla, naisella vasemmalla puolella. Siitä heti nähtiin, jotta oli vainaja vaeltamassa. Leveästi vain vastaan tulijoita väistämättä ajettiin, sillä "ruumis on herra tiellä, sen ei tarvihte sivuta vastaan tulijaa"? Helyjä ei ruumiin vetäjällä saanut olla. Mutta matkaviinat piti olla muassa, sillä vanhat eivät kuolleitaan vesipäällä kuljettaneet. Isännällä oli pullo taskussa, ja viejälläkin oli viinahalli. Jo lähdettäessä otettiin hyvät ryypyt, ja taipaleella tuon tuostakin pysähdyttiin pullon ääreen, vastaantulijoillekin tarjottiin, "jotta eivät tekisi mitään pahaa viejille". Ja haudalla otettiin hautuusryypyt. Karsikkoja tehtiin vain Savoon ja Karjalaan rajoittuvissa seuduissa. Vuolijoella, Saaresmäeltä ajettaessa Oulujärvelle, näkee tien varrella, metsäkankaalla muutamia vainajien petäjiä puumerkkeineen ja vuosilukuineen. Ja Kuhmon Jonkerissa on joskus Lieksan ja Nurmeksen tapaan tehty vainajalle karsikko — oksia kyllä ei ole karsittu, vaan on puuhun veistetty syntymä- ja kuolemavuosi.
Haudalle vietäessä soitettiin hautauskelloja, ja jos kellot sekä veisuu kaikuivat komeasti, oli vainaja taivaan valtakunnan perillisiä. Neljä, kuusi, joskus kahdeksankin henkeä oli kuollutta kantamassa, ventovieraitakin, ketä vain satuttiin saamaan. Paareilla kannettiin hautaan, mutta kotipihoilla kuljetettiin vain karttujen taikka korennon varassa. Kantajat ja ruumiin viejät kalvoivat haudan ja taas sen peittivätkin. Arkku asetettiin niin, että vainaja tuli katsomaan itäänpäin. Hautaa peitettäessä pystytettiin kummulle puinen risti taikka taulu, joka oli arkuntekijän laatima. Tervattu se vain oli, ja puukolla oli siihen leikattu vainajan puumerkki ja kuolinvuosi, joskus koko nimikin.
Kirkolla vielä, kun ruumis oli saatu multiin, pidettiin jossakussa tuttavassa talossa maahanpaniaiset eli hautaiset. Vietiin mukana ruoka-aineita ja viinoja, syötettiin ja juotettiin kantajia, vedättäjiä, haudankaivajia, kellonsoittajia sekä saattoväkeä, kutsuttiin pappikin ja parhaana pidettiin.
Itkettiin ja surtiin kuollutta toisinaan kovastikin, vaikka ei se ollut oikein hyväksi, ei vainajalle eikä itkijälle. Vainaja ei saanut silloin rauhaa, vaan tuli yöllä unissa itkijää pelottelemaan, jopa voi häneen tarttua painajainenkin. Maan päällä ollessaan vainaja vielä saattoi kuulla kaiken, mitä ympärillä tapahtui, kuuli siihen asti, kunnes kirkonkellolla särjettiin korvat sekä pappi heitti mullat päälle. Siitä vasta muuttui maaksi. Samoin voi vainaja laudalla maatessaan vielä tunteakin, koska painajaisen ahdistaessa käytiin häntä kepillä kurittamassa.