Vainajan vaatteet kaikki savustettiin saunassa ja sitten puntarilla nurinpäin punnittiin, jotta ei niihin koi koskisi. Kylän köyhille jaettiin huonoimmat ja osa annettiin pesijälle. Puhdistettiin vaatteet myös pesemällä ja ulkoaidoilla tuulettamalla, taikka ripustettiin ne puiden oksille, ja huonoimmat saivat jäädä sinne "ilmoseksi ijäksi".
Kovin pelättiin vainajaa, kun se riihessä taikka aitassa makasi, ja oli joskus syytä pelätäkin. Kuhmossakin muuan akkavainaja karkasi riihestä ja valkoisissa käveli yöllä kotipihalla, ja ämmän sukka löydettiin aamulla portailta. Mutta jos vain uskalsi kosketella kuollutta, kun se makasi laudalla, silittää kättä tai puristaa varvasta, taikka ottaa kuolleen vasemmasta kainalosta hikeä ja pyyhkiä kasvoihinsa, niin heitti pelottamasta. Hirveätä oli ruveta ruumista pilkkaamaan, surmikseen sen joku ajattelematon teki. Oli muuan poika mennyt ja kepillä koputtanut arkkua ja sanonut: "urkko mi urkko", vainajalla kun oli ollut sellainen puheentapa. Mutta siitä oli poika tullut kipeäksi ja kuollut.
Vaikka kalmalaudat, mittakepit ja ruumiin pesuvedet olivat pelättäviä esineitä, olivat ne taas toiselta puolen vahvoja taikavälineitä, sillä niissä asusti kalmanvoima. Kalmalaudalla voitiin päästää metsänpeitosta, sillä paranneltiin ruusua ja hampaanpakotusta, samoin tehtiin mittakepillä useita taikoja. Ruumiin pesuvedellä ja saippualla, jos pesi silmänsä, tuli näkijäksi ja ennustajaksi: rupesi näkemään kyöpeleitä ja olemattomia, ja tiesi jo edeltäpäin, minkälainen vieras milloinkin tulee taloon ja mikä hänellä on asiana. Tietäjät näin hankkivat itselleen näkemis- ja ennustuskyvyn.
Hautaan vietiin vainaja, konsa valmiiksi saatiin. Kuuman kesän aikana täytyi maahanpanoa jouduttaa, ettei ruumis märkänisi, mutta talvella ei ollut niin kovaa kiirettä. Sunnuntaiksi joudutettiin kirkolle, jos alkuviikolla tapahtui kuolema, taikka vasta seuraavaksi pyhäksi, jos loppu tuli loppuviikolla. Mutta kaukaisilla perukoilla, joilta oli pitkä ja vaikea matka kirkolle, pantiin ruumis kesällä valehautaan, ja vasta talvella kelin tultua saatettiin kirkkomaahan. Metsään vain, jonnekin pehmeään rinteeseen, vainaja kätkettiin kelin aikaa odottamaan. Ennen vanhaan, kun oli kuolleet pitänyt saattaa aina Paltaniemelle saakka, kerrotaan arkku vainajineen joskus asetetun talaille puihin talvea odottamaan. [Puolangalta saatu tieto. Samoin kerrottiin myös Utajärven Juorkunan kylässä.]
Peijaat ja lähtiäiset pidettiin talossa, ennenkuin vainajaa lähdettiin viemään kirkolle. Pitkiltä perukoilta piti joutua taipaleelle jo perjantaina, jos lauantai-illaksi aijottiin perille. Sukulaisia, naapureita ja tuttavia kutsuttiin kesteihin, ja he tulivat jo edellisenä iltana viettämään yön-istujaisia. Hyvässä talossa oli pöydällä paistit, talkkunat, lihavellit, ryynikukot, kalakukot, potut, voit, juustot ja leivät, ja viinaa yltäkyllin. Ja syödä piti vierasten niin paljon, jotta "sääriluutkin olivat täynnä ruokaa", ettei tarvinnut nälissään toivottaa pahaa eikä valitella, ettei annettu ruokaa peijaisissa. Illalla syötäessä kysyi ruumiin vedättäjä:
"Tietävätkö vieraat, minkä nimeen nämä syönnit ja juonnit on laitettu?"
"Emmä myö tiijä!" sanottiin, kun vainajaa ei vielä oltu saatu näkyville. Mutta kun aamulla oli vainaja tuotu esille, vastattiin samaan kysymykseen:
"Jo myö tiijämmä!"
Kahdessa pöydässä suurusteltiin, parhaat vieraat istuivat isossa pöydässä, tavalliset ihmiset alapöydässä.
Mutta vanhan isännän tai emännän peijaisiin oli teurastettava lehmä tai härkä, ja se oli kokonaan syötävä peijaispidoissa. Jos muorilla oli nimikkolehmä, niin se oli tapettava, taikka se, minkä kuoleva muori määräsi. Niitä kun oli ennen semmoisia kopperiukkoja ja -akkoja, jotta jos ei tappanut lehmää, niin ne kumminkin veivät sen matkassaan. Lehmä rupesi kitumaan ja kuoli jopa seurasi lehmärutto ja kaasi useita sarvipäitä, taikka muu "kova lykky" tuli karjalle. Voivatpa vainajat tulla kotiin kummittelemaankin. Niinpä Housuvaaran akka Puolangalla tuli ukkoa nykkimään, jotta niin halvasti haudattiin, ei tapettu edes lampaankaritsaa. Kiannan Saarivaaralla vanha muori tuli kesannolle lehmiä ajelemaan, jopa pirtin kiukaankin takaa kurkistamaan. Kuhmossa taas koetettiin vaari-vainajaa pettää, niin että jätettiin pää ja jalat syömättä, pantiin vain saaviin lakanan alle piiloon. Mutta äijä tuli sanomaan: "Niinkö luuletta, jotta petättä, jotta ei näy sarvia eikä jalkoja?" Ja loukattu vainaja tappoi talvella lehmän navettaan. Joskus vainosivat vainajat niin kovasti, että täytyi pitää uudet peijaiset, ja ne vietettiin tavallisesti syksyllä Kekrin ja Martinpäivän välisellä ajalla, kun silloin Simunasta Marttiin olivat kuolleet liikkeellä. Niin Kiannan Juntusrannan Päätalossa täytyi pitää uudet peijaiset, kutsuttiin vieraita, tapettiin ja syötiin lehmä. Puolangan Kurtossa, kun kuollut ei antanut rauhaa, pojat suuttuivat, löivät lehmän penkkiin ja vielä pari lammastakin, kutsuivat sukulaisia ja naapureita, ja syötiin kaikki puti puhtaiksi, päät, sorkat ja makkarat, talitkin lyötiin talkkunaan ja syötiin kaikki, mitä vain elukoissa syötävää oli. Siitä vasta eläinten surma loppui. — Joskus myös, kun kesän kiireissä ei ehditty hankkia peijaisia, pidettiin ne vasta syksyllä kekrin aikana. Mutta pitämättä niitä ei saanut jättää, sillä vainaja vaati muistiaisia.