Kauppaa hiereltäessä tavattiin, kun sitä ei voitu vielä saattaa aivan lukkoon, antaa käsirahaa ja sopia, että silloin ja silloin tullaan tekemään lopullinen kauppa. Siihen eivät sitten enää sivulliset saattaneet sotkeutua, kauppa pysyi lujana. Mutta jos käsirahan antaja ei määräaikana tullut kauppaa päättämään, eikä mitään syytä ilmoittanut, meni kauppa rikki, ja antaja menetti käsirahansa.
Purkaa saattoi kaupan se, ken luuli joutuneensa häviölle, kunhan kolmen vuorokauden kuluessa tuli asiaansa ajamaan, myöhemmin ei purkaminen enää tullut kysymykseen. Mutta joskus tehtiin kauppa sillä puheella, että "vaikka paikalla… niin ei pureta!" Kellokauppa oli purkamaton heti, kun kello oli ennätetty pistää taskuun.
Vaihtokaupassa huonomman tavaran omistaja työnsi päällisiä. Mutta useasti tavaroita, hevosia, pyssyjä ja varsinkin kelloja pantiin vastakkata eli suutakkata, vain huikittiin kourasta kouraan, jotta "jos tahot, niin tuoss' on!" Pisteltiin kelloa väliin viisi, kuusikin kertaa samana päivänä.
Veikkaakin joskus riesauduttiin panemaan. "Minä tähän panen, vaikka veikankin", voitiin väittää, ja veikkarahat annettiin syrjäisen hoitoon, lyötiin kättä ja erottiin. Se, joka veikan voitti, sai pitää rahat.
Sattuipa väliin semmoinen onnentapaus, että löydettiin jotakin, mitä joku onneton oli kadottanut tai pudottanut. "Oma löytty, vieras varastettu", muistettiin sanotun vanhoille. Mutta vain harvat, epärehelliset tätä ikivanhaa omistusohjetta löytöönsä soveltivat. Useammin seurattiin uudempaa sääntöä: "Kahtia ve'estä, kolmasosa maasta" löydetystä kuuluu löytäjälle, taikka tyydyttiin vain löytäjäisiin, taikka annettiin tavara omistajalle löytökorvauksetta. Mutta jos omistajaa ei ilmaantunut, sai löytäjä pitää tavaran omina hyvinään.
Kaupoissa, myönneissä ja ostoissa, sekä muutenkin tulivat monesti mitat kysymykseen. [Seuraavat mitat Kuhmosta saatuja.] Niitä olikin kaikenlaisia vanhoja kansanomaisia mittoja sekä määrittelyjä. Jyviä mitattiin tynnyrillä, joka niinkuin ainakin veti 30 kappaa, mutta "kukkurikapan aikana oli tynnyri 32 kappaa". Ennen nimittäin ei ryykikappaa käytetty. Tervatynnyri veti 50 kannua. Karpioon mahtui 8 kappaa, nelikkoon neljä, kappa oli 2 kannua, kannu 4 hallia ja hallissa oli 2 korttelia. Epämääräisiä mittoja olivat vakat, joita tuohesta tehtiin sekä suuria että pieniä, samoin korvot, joilla vettä kannettiin. Kourallinenkaan ei ollut tarkoin määrätty, siinä saattoi olla suoloja, jauhoja, jyviä hiukan enemmän tai vähemmän.
Olkien mittana oli mitta: se määrä, mikä mahtui olkia nuoraan, jonka pituus oli kolme syltä, kolme pivon pituutta ja kolme kertaa peukalon ympäri. Semmoiseen nuoraan sopi tavallisesti 20 olkikupoa. Heinäin määränä käytettiin häkkiä, joka poljettiin ja puskettiin niin tiukkaan kuin miesvoimin saatiin. Mutta kun ei ollut häkkiä, köysitettiin heinät kuormaan raipalla, nuoraraipalla, joka oli hampusta punottu 15-sylinen köysi. Se meni tarkoin heinäkuorman nuorittamiseen, kun kiinnitettiin kaplaista kolme kertaa poikki kuorman ja sitten yhden kerran vetäistiin yli edestä taakse.
Halkoja mitattiin kolmikyynäräisellä sylellä, jonka tavallinen mies osasi levitetyin käsin jokseenkin tarkoin määrätä. Alamittaista syltä sanottiin nyrkkisyleksi. Sylen kolmasosa oli kyynärä, mutta käsikyynärä oli mitta miehen kyynäspäästä keskisormen nenään. Vaaksa oli levitetyn kämmenen peukalon ja keskisormen taikka pikkusormen pään väli, tuuma peukalon leveys, pio oli kämmenen leveys, mutta pystykämmenessä luettiin kämmenen leveyden lisäksi kohotetun peukalon määräämä korkeus. ["Siinä talossa on pystykämmentä paksu leipä", kiiteltiin talon hyvyyttä.] Askel laskettiin puoleksi syleksi, jalka oli puoli kyynärää. Suurempia pituusmittoja oli viittaväli, jonka laillinen pituus järven selällä oli 30 syltä. Suurilla järven selillä piti joka kymmenennen viitan vieressä olla joitakuita valmiita saverikkovitsoja siltä varalta, että matkamieheltä sattuisi selällä saverikko katkeamaan. Aivan yleinen matkan mitta Kainuussa on neljännes, penikulman neljäsosa. Sanotaan matkan tiedustelijalle: "Sinne on puoli neljännestä, pari neljännestä, viisi, seitsemän, kymmenen, neljätoista neljännestä…"
Lyhempiä matkanmittoja kuullaan keskusteluissa, esim.: Sinne oli pyssykuti, taikka olisiko ollut kivellä heittää. "Kivikiekistä ei ole kuin kirvesheitto helvettiin." Ei se ole sen kauempana kuin, että hyvästi koiranhaukku kuuluu… taikka tavallinen tarina kuuluu… välillä on kyllä joki, mutta sen yli hyvästi hyppäämällä pääsee… sanovat kyllä, jotta sinne on silmäsiinto. — Matkan mitta on kielen pituuskin. Pahanmakuista ruokaa pisteltäessä arvellaan: "Eihän tuolla ole matkaakaan kuin kielen pituus."
Mutta kun aurinko rupeaa lähentelemään taivaanrantaa, niin että on vain korennon korkuisella, on ilta jo ovella ja päivän työt loppumassa.