PÄIVÄKAUSI PIRTISSÄ.
"Ilta istuin tulee, päivä maaten valkeaa."
Hiljaista oli elämä erämaiden yksinäisyydessä, hiljaisesti vieri lyhyt talvinen päivä lumikenttien ympäröimässä sydänmaan talossa, yhtä hiljaisesti kuluivat pitkän kesäisen päivän työrupeamat. Elämä oli ainaista aherrusta, miltei yhtämittaista arkea, jossa toinen päivä oli toisen kaltainen. Sillä karu maa ei ilmaiseksi, raatamatta lahjoitellut antimiaan.
Eipä ollut talvinen päivänkoitto vielä lähelläkään, kun jo korpitalon kansa havahtui yöunestaan. Emäntä ensinnä nousi, kävi katsomassa taivaan merkkejä, otti tulen päreeseen hiiloksesta puhumalla taikka iski sen tuluksilla ja pisti pirtin kiukaan lämpeämään sekä herätti muutkin nukkujat. Taikka jos oli talossa vanha ahkera muori, piti hän tarkan huolen nousennasta. Niinpä Leipivaarankin Vanhantalon Saara-muori aina ensiksi kavahti pystyyn, kävi ulkona taivastelemassa: "Voi, hyvänen aika, kun päivään nukuttiin! Kolmitähti on jo kujan päällä." Ja yö oli vasta juuri vierähtänyt sydänhetkensä ohitse. Kelloa ei ollut monessa talossa sen parempaa kuin mitä taivaantähdet antoivat merkkiä.
Pian oli pirtti jalkeilla ja ahkerassa työn touhussa. Kahvitta ja muitta ryypyittä — riihelle lähdettäessä jotkut isännät antoivat työväelle aamuryypyt — ryhtyi jokainen toimeensa, naiset karsinapuoleen, miehet toisen sivuseinän puoleen omiin pirttitöihinsä. Kohta kuului karsinasta rukkien hyrinä, karttain raaputus ja kangaspuiden kalske, miespuolella niinikään ahkeroitiin. Kuka veisteli kirvesvartta taikka lapiota, puutaikkoa, kuka laitteli korvoa kokoon, ken taas rakensi rekeä, muokkaili nahkoja, ompeli tai paikkasi kenkiä. Vanhat ukot kiskoivat pärettä taikka kutoivat verkkoa. Päreitä kiskottiinkin ennen tavattomasti, suuret pinot oli niitä kasassa huoneitten perässä. Seuraavana vuonna niitä vasta poltettiin, eivät silloin niinkään enää savunneet. Ja se oli talon häpeä, jos oli tuore, vasta kiskottu päre poltettavana. Ne miehet, jotka eivät kyenneet pirttitöihin, menivät aamupuhteeksi tunkiolle turvetta pilkkomaan taikka havuja hakkaamaan. Mutta hevosmiesten täytyi heti noustuaan lähteä pimeään pakkaseen. Kun olivat hevosen ensin suurustaneet ja istuneet jonkun kessupiipullisen polttamassa, kopistivat he perät suuhunsa, vyöttivät turkit päällensä ja lähtivät "pajulle istumaan", ajoivat selkoselle heinänhakuun taikka puunnoutoon taikka tervaksia ajamaan kokoon. Niin aikaisin antautuivat miehet taipaleelle, jotta puolentoista peninkulmankin heinämatkalta jo päivän koittaessa ajoivat kotipihalle. Jotkut vanhankansan ukot olivat niin ahkeria, että varasivat käsityön hevosajoonkin. Niin Tunturin ukko Kuhmossa aina tapasi heinäkuormallaan uurrella astiankimpiä, ja — Kähkölän äijä istui halkokuormalla verkkoa kudoskellen.
Aamiaiseen saakka istuttiin työskentelemässä. Monta pärettä siinä jo ehdittiin polttaa loppuun, aina uusi ja uusi pistettiin pihtiin kiukaanpatsaassa, sekä pankkopihtiin ja jalkapihiiin, joka seisoi pöydänlatvalla ja vielä ikkunapielen rautahampaaseen sekä joku seinänrakoonkin. Tarkemman työn tekijöille saivat pikku pojat seisoa päretulen näyttäjinä. Aivan täynnään oli pirtti savua, kun ilta- ja aamukausi oli pärettä poltettu.
Emäntä laittoi syötävät pöytään. Naisten kanssa kantoi hän suuren kalarokka-kattilan keittokodasta, jossa talvellakin tavallisesti keitettiin, pöydän päähän patapölkylle, siitä ammensi kullekin kuppinsa täyteen, pisti lusikat viereen, latoi pöydälle suuret leipätorot, kaksi, kolme isoa kasaa, toi suolakalapurtilon ja vielä pari tuoppia hapanta juotavaksi. Ja niin oli aamunen valmis.
Isäntä asettui istumaan pöydän taakse, yläpäähän, sitten miehet kahden puolen pöytää samaan päähän, naiset samoin pöydän latvapäähän. Jokaisella oli oma paikkansa ja oma nimikkokuppinsa ja lusikkansa, jotka emäntä tiesi asettaa kunkin kohdalleen. Keittokalaa, nauriita ja perunoita tuotiin kuitenkin pöytään vain parilla, kolmella isolla keittokupilla, joista vuoron jälkeen lusikalla pisteltiin. Herran pelvossa elävissä taloissa sekä "köyrettiläis"-perheissä oli tapana, että nuorin lapsista, joka osasi lukea, asettui pöydän latvapuoleen seisomaan ja ristissä käsin luki isämeidän, siunauksen ja ruokaluvun, ennenkuin käytiin leipään käsiksi. Mutta kaikissa ei niin menetelty, sai itsekseen siunata ken halusi.
Kuppinsa jokainen tyhjensi, kaapi lusikalla puhtaaksi, vieläpä nuolaisi lusikkansakin, ennenkuin asetti sen kupin viereen pöydälle. Miesten vellikupit vetivät tavallisesti kolme "halstoopia", naisten kaksi, mutta oikein vankka syömämies vaati ja tyhjensi kannun kupin. Ohuita leipiä tärvääntyi kappale mieheen, mutta paksuja ruispullia riitti yksi kolmelle, neljälle haukkaajalle. Mutta olipa siellä täällä joitakuita syömisen taidon suurmiehiä, joiden mahtava mahalaukku ei ottanutkaan täyttyäkseen tavallisen miehen annoksesta. Semmoisia oli hyrynsalmelainen Karppis-Kalle, joka aina kerralla pureksi puolitoista paksua "pullaa" — pulla painui kolme naulaa — sekä ryyppi kannun piimää ja vielä väliin pisteli suuteiksi ison kasan suolakaloja. Semmoisia oli Leipivaaran Väisäs-ukko, "Kujatontiksi" nimitelty, hän tyhjensi puuroveronaan kahden kannun keittokupin. Ja sellaisia oli Kiannan "Issi"-vaarikin, joka kerralla poskesi kapan pottuja, sekä vielä kuhmolainen "Pötsö-Lauri", vankka miehen rumilas, joka halmeen raadannassa muun hyvän lisäksi hotkelsi kahdesta metsosta keitetyn rokan lihoineen liemineen. Mutta syöntinsä mukaan ukko sitten raatoikin: huhdalle mentäessä kantoi selässään viikon eväät sekä puolen tynnyrin jyväsäkin, ja karhia hän veti itse, poika vain ohjaili häntäpuusta, ja niin karhittiin koko huhta hevosen avuitta.
Lapset söivät erikseen. Heille pantiin ruokaa tavallisesti leveälle jakkaralle, rahipöydälle jonka ympärille koko lauma asettui polvilleen. Emäntäkin joskus söi lasten mukana, mutta saattoi istua väen pöydässäkin. Rintalapsi oli emännällä sylissään, ja vuoronsa sai pienoinenkin pitää: tuon tuostakin pisti äiti pieneen suuhun lusikan kärjellä kalarokkaa tai "pottupurua".